"Olin tosiaankin väärässä", myönsi Fouquet. "Niin, näytti siltä, että tahdoin kiristää armahduksen. Minä kadun sitä ja pyydän teidän majesteetiltanne anteeksi."
"Ja anteeksi saattekin, rakas herra Fouquet", virkkoi kuningas, ja hymy kirkasti jälleen hänen kasvojaan, joita niin monet tapaukset olivat eilisestä saakka synkistäneet.
"Minulla on armahdukseni", jatkoi ministeri itsepäisesti; "mutta herrat d'Herblay ja du Vallon…?"
"Eivät sitä milloinkaan saa, niin kauan kuin minä elän", vastasi kuningas taipumattomana. "Tehkää minulle se palvelus, ettette siitä enää puhu."
"Teidän majesteettianne totellaan."
"Ja ettekö kanna siitä minulle mitään kaunaa?"
"Oh, en, sire! Minähän arvasin sen ennakolta."
"Te uskoitte ennakolta, että kieltäytyisin noita herroja armahtamasta?"
"Olin siitä varma, ja olen toiminutkin sen mukaisesti."
"Mitä sillä tarkoitatte?" huudahti kuningas kummastuneena.