Sillävälin anastajakuningas näytteli rohkeasti osaansa Vauxissa.
Filip antoi määräyksen, että hänen aamuvastaanottoonsa[31] päästettäisiin arvohenkilöt, jotka jo olivat valmiina esittäytymään kuninkaalle. Hän päätti ryhtyä tähän herra d'Herblayn poissaolosta huolimatta. Lukijamme jo tietävät syyn tämän viipymiseen; mutta prinssi, joka ei luullut tätä poissaoloa pitkälliseksi, tahtoi huimapäitten tavoin koetella kuntoaan ja onneansa kaukana kaikesta varjelusta ja ohjauksesta.
Toinenkin syy pakotti häntä siihen. Itävallan Anna oli saapumassa, syyllinen äiti astuisi uhratun poikansa eteen. Ja Filip ei tahtonut saada mahdollisen heikkoutensa todistajaksi miestä, jonka silmissä hänen tästedes oli pyrittävä esiintymään hyvin voimakkaana.
Filip avasi oven molemmat puoliskot, ja moniaita henkilöitä astui äänettöminä sisään. Kamaripalvelijainsa häntä pukiessa Filip ei liikahtanutkaan. Hän oli eilen tarkannut veljensä eleitä. Hän näytteli kuningasta niin hyvin, ettei herättänyt mitään epäluuloja.
Täysissä tamineissaan, metsästystakkiinsa puettuna, otti hän sitten vierailijat vastaan puhuttelulla. Hänen muistinsa ja Aramiksen tiedonannot ilmoittivat hänelle kaikkein ensiksi Itävallan Annan, jota Monsieur piti kädestä, ja sitten Madamen herra de Saint-Aignanin seuraamana. Hän hymyili nähdessään näiden henkilöiden kasvot, ja häntä värisytti tuntiessaan äitinsä.
Nämä jalomuotoiset ja vaikuttavat, kärsimysten riuduttamat kasvot puhuivat hänen sydämelleen sen kuuluisan kuningattaren puolesta, joka oli uhrannut lapsensa valtakunnan aatteelle. Hänen äitinsä oli hänestä kaunis. Hän tiesi Ludvig XIV:n häntä rakastavan ja teki itselleen lupauksen myöskin rakastaa häntä, eikä tulla julmaksi vitsaukseksi hänen vanhuudessaan.
Hän katsahti veljeensä hyvin käsitettävällä hellyydellä, Tämä ei ollut mitään anastanut, ei mitään hänen elämässään turmellut. Sivuhaarana kohotti hän runkoaan, huolehtimatta ylennyksestä tai elämän majesteetista. Filip lupasi olla hyvä veli tälle prinssille, jolle riitti nautintojen ostamiseen kelpaava kulta.
Hän tervehti ystävällisesti Saint-Aignania, joka hymyili ja kumarteli, kumarteli ja hymyili, ja ojensi vapisevan käden kälylleen Henriettelle, jonka kauneus häntä ihmetytti. Mutta hän näki tämän prinsessan silmissä kylmyyden häivettä, joka miellytti häntä heidän vastaisia suhteitaan huojentavana enteenä.
— Kuinka paljon helpompi minun tuleekaan, — ajatteli hän, — olla tuon naisen veljenä kuin hänen rakastajanaan, jos hän osoittaa minulle kylmäkiskoisuutta, jota veljelläni ei saattanut olla häntä kohtaan ja joka minulle on velvollisuutena.
Ainoastaan kuningattaren puhuttelua hän tällä hetkellä pelkäsi. Hänen sydäntään ja sieluaan oli niin raju koettelemus horjuttanut, että ne lujasta karkaisustaan huolimatta eivät ehkä kestäisi uutta järkkymystä. Onneksi ei Maria Teresia saapunutkaan.