"Nainen, joka olisi suostunut kuninkaaseen siksi, että hän on kuningas", virkkoi hän, "ansaitsisi kunnottoman nimen, mutta Louise rakastaa Ludvigia. Ollen kumpikin nuoria he ovat unohtaneet, kuningas arvonsa, tyttö valansa. Rakkaus sovittaa kaikki, Raoul. Nuo kaksi nuorta rakastavat toisiaan vilpittömästi."
Ja annettuaan tämän tikarinpiston Atos huokaisten näki Raoulin hypähtävän haavansa kivistyksestä ja pakenevan metsän tiheikköön tai etsivän turvaa kammiostaan, josta hän tunnin kuluttua saapui kalpeana, vapisevana, mutta talttuneena. Siten hän palasi Atoksen luo hymy huulilla, tarjoten hänelle kätensä, kuten kuritettu koira liehittelee hyvälle isännälleen rikoksensa sovittamiseksi. Raoul kuunteli vain heikkouttaan ja tunnusti vain murheensa.
Näin kuluivat päivät sen näytöksen jälkeen, jossa Atos oli niin voimakkaasti kiihoittanut kuninkaan hillitöntä ylpeyttä. Poikansa kanssa puhuessaan hän ei koskaan viitannut tähän kohtaukseen; koskaan hän ei kertonut yksityiskohtia tästä tarmokkaasta hyökkäyksestä, joka ehkä olisi lohduttanut nuorta miestä näyttämällä hänelle kilpailijansa lannistettuna. Atos ei tahtonut, että loukattu rakastaja unohtaisi kuninkaalle tulevan kunnioituksen.
Ja kun Bragelonne kiihkeänä, raivokkaana, synkkänä halveksivasti mainitsi kuninkaan sanoja tai puhui ylimielisesti luottamuksesta, jolla jotkut houkkiot uskoivat valtaistuimelta viskattuun lupaukseen, — kun Raoul kulkien kaksi vuosisataa linnun nopeudella, joka lentäen salmen yli siirtyy maanosasta toiseen, päätyi ennustamaan aikoja, jolloin kuninkaat osoittautuisivat ihmisiä pienemmiksi, Atos virkkoi hänelle tyynen kirkkaalla, mutta vaikuttavalla äänellään:
"Olet oikeassa, Raoul. Kaikki se, mistä puhut, on tapahtuva: kuninkaat menettävät arvovaltansa niinkuin aikansa tuikkineet tähdet kadottavat loistonsa. Mutta kun se hetki koittaa, Raoul, olemme me maan tomua. Ja paina mieleesi mitä sinulle sanon: tässä maailmassa täytyy kaikkien — miesten, naisten ja kuninkaitten — elää nykyisyydessä; me saamme elää tulevaisuuden mukaan vain Jumalalle."
Tällaisia haastelivat tapansa mukaan Atos ja Raoul astellessaan puiston pitkällä lehmuskujalla, kun äkkiä soi kello, jolla ilmoitettiin ruokatunnit tai vierailut. Koneellisesti ja kiinnittämättä siihen huomiota kreivi käänsi poikineen askeleensa päinvastaiseen suuntaan, ja käytävän päähän päästyään he näkivät Portoksen ja Aramiksen.
232.
Viimeiset jäähyväiset.
Raoul huudahti ilosta ja puristi Portosta hellästi käsivarsillaan. Aramis ja Atos syleilivät toisiaan vanhusten tapaan. Pelkkä tervehdys tuntui kysymykseltä Aramikselle, joka heti virkkoi:
"Ystäväni, me emme viivy kauan luonasi."