— Omituista! — ajatteli hän. — Mistä johtuu tämä haluni syleillä
Portosta vielä toisen kerran?
Samassa olikin Portos pyörähtänyt takaisin, tullen levitetyin käsivarsin vanhaa ystäväänsä vastaan.
Tämä viimeinen syleily oli hellä kuin nuoruudessa, kuin niinä aikoina, jolloin sydän oli lämmin ja elämä uhkui auvoa.
Sitten Portos nousi ratsaille.
Aramis saapui myöskin kietomaan käsivartensa Atoksen kaulaan.
Viimemainittu näki heidän valtatiellä häipyvän varjoon valkoisine viittoineen. Kahden aaveen lailla he suurenivat etääntyen maasta, eivätkä he hävinneet sumuun tai notkoon: silmänkantaman päässä näkyivät molemmat ponnahtaneen ylös ja ikäänkuin haihtuvan usvana pilviin.
Silloin Atos tuntien kouristusta sydämessään kääntyi kartanoa kohti ja virkkoi Bragelonnelle:
"Raoul, en tiedä, mikä aavistus minulle sanoo, että näin nuo kaksi miestä viimeisen kerran."
"Minua ei ihmetytä, monsieur, että teillä on sellainen aavistus", vastasi nuori mies, "sillä samaa tunnen itsekin tällä hetkellä; minäkin ajattelen, etten enää koskaan näe herra du Vallonia enkä herra d'Herblayta."
"Oh, sinä", sanoi kreivi, "sinä puhut muiden seikkojen murehduttamana, sinä näet kaikki mustana. Mutta sinä olet nuori, ja jos niin käy, ettet enää tapaa noita vanhoja ystäviä, niin se merkitsee, että heitä ei enää ole tässä maailmassa, jossa sinulla itselläsi vielä on monta vuotta elettävänä. Mutta minä…"