"Oh, ei, ei ole kunniakasta, nähkääs, lähteä paukuttelemaan muskettia noita villejä vastaan. Kunniaa en siitä toivo ja luultavammin löydän sieltä jotakin aivan muuta… Mutta olen tahtonut ja tahdon — kuuletteko, rakas kreivi? — että elämäni saisi tämän viimeisen särmän kaikkien niiden eriskummaisten kimaltelujen jälkeen, joita näiden viidenkymmenen vuoden kuluessa olen nähnyt siinä heijastuvan. Sillä täytyyhän teidän tunnustaa, että on jokseenkin omituista kuninkaan poikana synnyttyään, sodittuaan kuninkaita vastaan, kuuluttuaan aikakautensa mahtajiin, kannateltuaan hyvin arvoansa, tunnettuaan Henrik IV:ntensä ja oltuaan Ranskan suuramiraalina, mennä Djidgelliin tapettavaksi, kaikkien noiden turkkilaisten, saraseenien ja maurien keskuuteen."
"Monseigneur, te tehostatte tavattomasti tuota asiaa", lausui Atos levottomana. "Kuinka saatatte otaksua, että niin kurja kynttilänhattu sammuttaisi niin loistavan elämän liekin?"
"Ettekö luule, te oikeamielinen ja vaatimaton mies, etten lähdettyäni Afrikkaan tätä naurettavaa tarkoitusperää varten koettaisi siitä suoriutua ilman naurettavuutta? Enkö antaisi puheenaihetta itsestäni? Ja onko minulla nykyään, herra Linssin, herra de Turennen ja useiden muiden maanmiesteni aikaan, onko, sanon, minulla, Ranskan amiraalilla, Henrik IV:n pojalla, Pariisin kuninkaalla, muuta keinoa tulla mainituksi kuin antaa surmata itseni? Cordieu, siitä puhutaan, sen vakuutan! Minut surmataan taistellessani kaikkia vastaan. Ellei siellä, niin muualla."
"No, monseigneur", vastasi Atos, "siinäpä liioittelua, ja sitä ette ole koskaan osoittanut muussa kuin urheudessa."
"Peijakas, rakas ystävä, onhan se urheutta, että lähtee uhmaamaan keripukkia, punatautia, heinäsirkkoja, myrkytettyjä nuolia, kuten isoisäni Ludvig Hurskas! Tiedättekö, että niillä veitikoilla on vielä myrkytettyjä nuolia? Ja sitten, te tunnette minut luullakseni jo hyvin ja tiedätte, että kun jotakin tahdon, niin tahdon sitä todella."
"Te tahdoitte lähteä Vincennesin vankasta vankilasta, monseigneur."
"Oh, te autoitte minua siinä, mestarini. Ja tästä puhuen, minä silmäilen sinne ja käännyn tänne huomaamatta vanhaa ystävääni, herra Vaugrimaudia.[33] Miten hän jakselee?"
"Herra Vaugrimaud on yhä teidän korkeutenne mitä kunnioittavin palvelija", virkkoi Atos hymyillen.
"Minulla on tuolla sata pistolia, jotka tuon hänelle perinnöksi.
Testamenttini on tehty, herra kreivi."
"Ah, monseigneur, monseigneur!"