Hän keskeytti puheensa päästääkseen huudahduksen.
"Raoul!" hän virkkoi punehtuen.
"Neiti de Montalais!" kummasteli Raoul kuolemaa valjumpana.
Hän nousi horjuen ja aikoi kävellä pois liukkaalla mosaiikilla. Mutta tyttö oli ymmärtänyt tuon hurjan ja julman tuskan, hän tunsi, että Raoulin paossa oli syytös tai ainakin epäluulo häntä kohtaan. Yhä valppaana naisena hän ei mielestään voinut päästää käsistään puolustautumisen tilaisuutta, mutta Raoul, jonka hän pysähdytti keskellä tätä käytävää, ei näkynyt tahtovan taistelutta antautua.
Raoul kohteli häntä niin kylmällä ja hämmentyneellä sävyllä, että jos jompikumpi heistä olisi tässä yllätetty, ei kukaan hovissa olisi enää jäänyt epätietoiseksi neiti de Montalaisin kompastuksesta.
"Ah, monsieur", virkkoi hän ylenkatseellisesti, "menettelynne ei sovi aatelismiehelle. Sydämeni vaatii minua puhumaan teille; te saatatte minut häpeän vaaraan epäkohteliaalla käytöksellänne; siinä teette väärin, monsieur, ja sekoitatte ystävänne vihollisiinne. Hyvästi!"
Raoul oli vannonut itselleen, että hän ei koskaan puhuisi Louisesta eikä koskaan antautuisi niiden pariin, jotka ehkä olivat tytön nähneet. Hän siirtyi toiseen maanosaan, ollakseen milloinkaan kohtaamatta mitään, mitä Louise oli nähnyt, mitään, mitä hän oli koskettanut. Mutta hänen ylpeytensä saaman ensimmäisen kolauksen jälkeen, kun hän oli vilahdukselta nähnyt Montalaisin, tämän Louisen toverin, joka johti hänen mieleensä Bloisin pikku tornin ja hänen nuoruutensa ilot, hänen järkensä kokonaan himmeni.
"Anteeksi, mademoiselle; aikomukseni ei suinkaan ole eikä saata olla käyttäytyä epäkohteliaasti."
"Haluatteko jutella kanssani?" virkkoi tyttö, myhäillen muinaista hymyään. "No, tulkaa sitten muualle, sillä täällä meidät voitaisiin yllättää."
"Minne?" kysyi Raoul.