Prinsessa tunsi hetkisen sanoin kuvaamatonta epätoivoa. Hänestä oli Raoulin osoittamasta hienotuntoisuudesta huolimatta vastenmielistä nähdä näin ajattelemattomasti jouduttautuneensa toisen armoille. Häntä ärsytti myöskin pakko pujahtaa tämän huomaavaisen viekkauden tarjoamaan piiloreikään. Vilkkaana ja herkkähermoisena hän taisteli näiden kahden mielenkarvauden pistelyä vastaan.
Raoul ymmärsi hänet ja tuli vielä kerran avuksi.
"Madame", kuiskasi hän polvistuen hänen eteensä, "kahden päivän päästä olen kaukana Pariisista, ja kun kaksi viikkoa on kulunut, olen kaukana Ranskasta, eikä minua enää koskaan nähdä."
"Te matkustatte?" virkahti Madame ilahtuen. "Herra de Beaufortin kanssa."
"Afrikkaan!" huudahti de Guiche vuorostaan. "Sinä, Raoul? Oi, ystäväni, Afrikkaan kuolemaan!" Unohtaen kaikki, unohtaen, että hän tarjotun osan muistamattomuudella paljasti prinsessan vielä pahemmin kuin läsnäolollaan, hän lisäsi; "Kiittämätön, joka et edes ole kysynyt mielipidettäni!"
Ja hän syleili ystäväänsä.
Tällävälin oli Montalais toimittanut Madamen pois ja itsekin hävinnyt.
Raoul laski käden otsalleen ja virkkoi hymyillen:
"Olen nähnyt unta." Sitten hän kääntyi de Guicheen, joka vähitellen kiinnitti hänen huomionsa, ja sanoi vilkkaasti: "Ystäväni, en salaa mitään sinulta, joka olet sydämeni valiotoveri. Minä menen sinne kuolemaan, salaisuutenne ei elä vuottakaan rinnassani."
"Oi, Raoul! Olethan mies!"