"Emme millään muotoa", kieltäysi Atos.
"Oh, emäntäiseni on tällävälin ehtinyt…"
"Ei, Planchet. Hyvästi!"
"Mutta ettehän tahtone saattaa minua ikävälle mielelle näin jäädessänne portaisiin tai poistuessanne ennen kuin edes hetkeksi istahdatte?"
"Jos olisimme tienneet, että teillä oli tuolla rouvasihminen", vastasi Atos tottuneen tyynimielisesti, "niin olisimme ennakolta pyytäneet saada tervehtiä häntä."
Planchet oli niin nolostuksissaan tästä hienosta ujostelemattomuudesta, että hän tunkeusi itse etunenään ja avasi oven vierailleen. Trüchen olikin jo suoriutunut kuntoon: hänellä oli yllään uhkea ja sievistelty kauppiaanrouvan puku, jossa saksalainen maku oli koettanut parannella ranskalaista kuosia.
Hän vetäytyi pois kahden arvokkaan niiauksen jälkeen siirtyen alas myymälään. Ei kuitenkaan ennen kuin oli oven takana kuunnellut, mitä vieraat aatelismiehet sanoisivat hänestä Planchetille; mutta Atos aavisteli sitä eikä johtanut keskustelua tälle tolalle. Planchetilla puolestaan oli hehkuva halu selityksiin, joita kreivi vältteli, ja kun muutamanlainen itsepintaisuus on voimallisempaa kuin taitavakaan pidättely, kävi Atokselle piankin pakolliseksi kuulla Planchetin kertoilevan onnenidylleistään, siveämmin esitettyinä kuin Longoksen[34] kuvailu. Planchet johtui siihen loppuvakuutukseen, että Trüchen oli ollut hänen kypsyneen ikäkautensa viehäkkeenä ja tuonut menestystä hänen asioihinsa, niinkuin Boakselle Rut.
"Onnellisuudestanne ei siis enää puutu muuta kuin perillisiä", huomautti Atos.
"Niin, olisihan minulla kolmesataatuhatta jättää perilliselle", vastasi
Planchet.
"Pitää saada", virkkoi kreivi tyynesti, "vaikkapa vain säästääksenne pikku omaisuuden joutumasta vieraille."