Puolenpäivän tienoissa, kun aurinko jo polttavana valeli säteillään ulappaa ja kun enää tuskin mastojen huiput kohosivat kuumuudesta hohtavan merenpinnan yli, Atos näki vienon, ilmavan varjon nousevan ja samassa katoavan. Se oli savu kanuunasta, jonka herra de Beaufort oli antanut laukaista viimeisen kerran tervehtiäkseen Ranskan rantaa.
Mastonhuiputkin painuivat vuorostaan näköpiirin taakse, ja Atos palasi vaivalloisesti majataloonsa.
240.
Naisten parissa.
D'Artagnan ei ollut kyennyt salaamaan olemustansa ystäviltään niin hyvin kuin olisi halunnut. Jäykkä soturi, järkkymätön miekkamies, oli pahan aavistelun voittamana suonut inhimilliselle heikkoudelle muutamaksi minuutiksi vallan. Niinpä hän sitten vaiennettuaan sydämensä ja taltutettuaan lihastensa nytkähtelyn kääntyikin lausumaan jyrkästi lakeijalleen, hiljaiselle palvelijalle, joka aina kuunteli totellakseen mitä joutuisimmin:
"Rabaud, sinä tiedät, että minun on katkaistava taivalta kolmenkymmenen lieuen verran päivässä."
"Hyvä on, herra kapteeni", vastasi Rabaud.
Ja tästä hetkestä alkaen d'Artagnan — todellisen kentaurin tavoin luontuneena hevosen notkahteluun — ei enää välittänyt mistään; toisin sanoen hän pohti rauhallisesti kaikkea.
Hän aprikoitsi, mitä varten kuningas kutsui hänet takaisin, ja taas välillä, mikä saattoi olla Rautanaamion vaikuttimena hänen heittäessään hopealautasen Raoulin jalkoihin.
Edellisessä mietiskelyn aiheessa tulos jäi kielteiseksi. Hän kyllä tiesi varsin hyvin, että Ludvig XIV nyt kutsui häntä erittäin tähdellisessä tarpeessa, samalla kun hallitsija tietysti peräti halukkaana käyttäisi tilaisuutta kahdenkeskiseen puheluun miehen kanssa, joka noin suuren salaisuuden kaitsijana oli noussut valtakunnan korkeimpien mahtajain tasalle. Mutta turhaan d'Artagnan yritti itseään tyydyttävästi arvailla hänen majesteettinsa varsinaista asiaa.