Sitävastoin ei muskettisoturille jäänyt epäilystäkään syystä, joka oli saanut onnettoman Filipin paljastamaan asemansa ja syntyperänsä. Ainiaaksi haudattuna rautanaamionsa kätköön, karkoitettuna tienoolle, missä ihmiset tuntuivat palvelevan pelkkiä luonnonvoimia, Filip oli lopulta nähnyt menettäneensä d'Artagnaninkin kumppanuuden, muskettisoturin osoitettua matkalla häntä kohtaan mitä suurinta huomaavaisuutta ja hienotuntoisuutta; nyt ei vangilla ollut enää muuta nähtävissä kuin menneisyyden haamuja ja tulevaisuus täynnä kamalinta mielenkarvautta. Epätoivo oli alkanut häntä hivuttaa, hän heikontui purkamaan tuskaansa valituksiin, vielä toivoen saavansa paljastuksillaan edes kostajan.
Muskettisoturin täpärä pelastuminen kahden parhaan ystävänsä surmaamisesta, Atoksen joutuminen osalliseksi valtiosalaisuudesta ikäänkuin sallimuksen johdatuksella, Raoulin hyvästely ja nuoren miehen tulevaisuuden suuntautuminen etäälle lohdutonta kuolemaa etsimään, — kaikki tämä myös alinomaa palautti d'Artagnanin mieleen kolkkoja aavistuksia, joita joutuisa ratsastuskaan ei hälventänyt kuten ennen.
Näistä mietteistä muskettisoturi siirtyi muistelemaan henkipatoiksi joutuneita Portosta ja Aramista. He kuvastuivat hänen mielessään pakolaisina, ahdisteltuina, kumpikin häviöön tuomittuna, kaiken vaivannäkönsä hankkimasta menestyksestä auttamattomasti hukkateille suistuneina; ja kun kuningas nyt kostonhalunsa ja vimmastuksensa kuohuessa kiihkeimmillään kutsui luokseen varsinaisen toimintamiehensä, vapisutti d'Artagnania väliin ajatus, että hän kenties lopultakin oli saamassa elämänsä tuskallisimman tehtävän.
Toisinaan, vieruja noustessa, kun hengästyvän ratsun sieraimet laajenivat ja kuvelihakset pingoittuivat, kapteeni sai vapaamman tilaisuuden tuumitella ja mietti silloin Aramiksen hämmästyttävää nerokkuutta, Fronden ja kansalaissodan kehittämää verratonta viekkautta ja vehkeilytaitoa. Soturina, pappina ja valtiomiehenä, hienotapaisena, ahnehtivana ja ovelasti harkitsevana Aramis oli ainiaan käyttänyt elämän hyviä etuja vain astinlautana, kohottautuakseen pahoihin. Ylevämielisenä, joskin sydämeltään kovettuneena, hän ei ollut koskaan tehnyt pahaa muunlaisin pyytein kuin loistellakseen yhä hiukan enemmän. Uransa lopulla, ollessaan juuri tavoittamaisillaan päämääränsä, hän oli Fiescon tavoin horjahtanut yhteen harha-askeleeseen kapealla sillallaan ja syöksynyt mereen.
Mutta Portos, sävyisä ja yksinkertainen Portos! Nähdä Portos puutteessa, nähdä Mousqueton kultanauhaisen muhkeutensa menettäneenä, kenties vankina; nähdä Pierrefonds ja Bracieux maan tasalle jaoitettuina ja linnain loistokkaat ympäristöt raastamisella häväistyinä, — sellaiset tulevaisuuden kuvat olivat d'Artagnanille vihlovia sielun survaisuja, jotka yllättäessään aina saivat hänet hypähtämään niinkuin hänen hevosensa vastasi paarmanpuremiin metsän lehväholveissa.
Henkevä mies ei ole koskaan ikävissään, jos väsymys painostaa hänen ruumistaan; terveruumiinen mies taasen havaitsee aina elämän keveäksi, jos jokin askarruttaa hänen ajatuksiaan. Lakkaamatta taivaltaen vinhaa vauhtia ja herkeämättömästi mietiskellen asioita d'Artagnan saapuikin Pariisiin virkkuna ja hellin lihaksin kuin näytäntöön valmistautunut voimailija.
Kuningas ei ollut odottanut häntä saapuvaksi niin pian ja oli juuri lähtenyt Meudonin seuduille metsästämään. Entiseen aikaan d'Artagnan olisi suoraa päätä rientänyt hänen perässään, mutta nyt hän riisui ratsusaappaansa, kävi kylpyyn ja vartosi sitten, kunnes hänen majesteettinsa palaisi pölyttyneenä ja uuvuksissa. Viiden tunnin väliajan hän käytti palatsin ilmakehän tunnustelemiseen, tahtoi varustautua kaikkia hankalia mahdollisuuksia vastaan.
Hän kuuli, että kuningas oli näiden parin viikon ajan esiintynyt hyvin synkkänä. Leskikuningatar sairasteli pahoin ja tuntui ihan murtuneelta. Orléansin herttua oli kääntynyt harrasmieliseksi; Madame poti heikkohermoisuutta, ja kreivi de Guiche oli matkustanut eräälle maatilalleen.
Muskettisoturi sai edelleen tietää, että herra Colbert oli säihkyvällä tuulella, että herra Fouquet joka päivä turhaan neuvotteli uuden lääkärin kanssa ja että hänen varsinainen tautinsa ei ollut niitä, joita lääkärit parantavat, paitsi ehkä valtiotaitoon syventyneet tiedemiehet. Kuninkaan kerrottiin osoittavan rahaministeriänsä kohtaan mitä suurinta suopeutta ja alituiseen pysyttelevän hänen lähellään; mutta madonsyömän komean puun tavoin yli-intendentti kuitenkin sydämeen iskettynä näivettyi kuninkaallisesta myhäilystä huolimatta, joka hovin puita aurinkona elvytti.
Neiti de la Vallière kuului käyneen kuninkaalle ihan välttämättömäksi; milloin kuningas ei ottanut häntä metsästysretkillekin mukaansa, hän useaan kertaan kirjoitteli rakastetulleen, — ei enää runosäkeitä, vaan (ja se oli paljon arveluttavampaa) suorasanaista ihan sivumäärin. Noissa tilaisuuksissa nähtiin maailman ensimmäisen kuninkaan, kuten silloinen runoilijakoulu sanoi, uljaasti laskeutuvan ratsultaan ja hattunsa kupua vasten kyhäävän lennokkaita lauselmia, jotka herra de Saint-Aignan ainaisena adjutanttina lennätti la Vallièrelle hevosensa hengen uhalla. Sillävälin peurat ja fasaanit kirmailivat vapaudessaan niin laimeasti hätisteltyinä, että metsästysurheilun jo pelättiin joutuvan Ranskassa rappeutumisen vaaraan.