"Monseigneur ei tällä hetkellä ota vastaan", ilmoitti hänelle eräs houkkio, joka kantoi päänsä päällä heleänpunaisella tarjottimella kolmea fasaania ja kahtatoista viiriäistä.
"Sanokaa hänelle", virkkoi kapteeni, pysäyttäen palvelijan tarttumalla hänen tarjottimensa syrjään, "että täällä on herra d'Artagnan, hänen majesteettinsa muskettisoturien kapteenipäällikkö."
Palvelija päästi kummastuksen huudon ja hävisi.
D'Artagnan seurasi häntä verkalleen. Hän saapui juuri hyvään aikaan kohdatakseen odotushuoneessa herra Pélissonin, joka oli hiukan kalpeana rientänyt ruokasalista tiedustamaan tällaisen vieraan asiaa.
D'Artagnan hymyili.
"Ei mitään ikävää, herra Pélisson, pikku maksuosoitus vain nostettavana."
"Ah", virkahti Fouquetin ystävä keventyneenä.
Ja hän tarttui kapteenin käteen ja veti hänet mukanaan saliin, missä hyvä joukko läheisimpiä ystäviä ympäröi huoneen keskelle asetettuun lepotuoliin vaipunutta yli-intendenttiä. Täällä olivat kokoontuneina kaikki epikurolaiset, jotka äskettäin Vauxissa olivat tuottaneet kunniaa herra Fouquetin talolle, älylle ja rahoille.
Ollen enimmäkseen hilpeitä ja helliä tovereita he eivät olleet paenneet suojelijaansa myrskyn lähetessä, ja taivaan uhkaavista merkeistä huolimatta, maaperän huojumisesta pelästymättä he olivat täällä hymyilevinä, auliina, lujina vastoinkäymisessä, kuten olivat olleet myötäkäymisessäkin mukana.
Yli-intendentin vasemmalla puolella istui rouva de Bellière, hänen oikealla puolellaan rouva Fouquet, ikäänkuin miehen kahtena suojelusenkelinä uhmaten maailman tapoja ja mykistäen kaikki jokapäiväisen sovinnaisuuden vaatimukset, vaaran hetkellä tarjotakseen hänelle yhtyneitten käsivarsiensa tuen.