Kalpealla ja vapisevalla madame de Bellièrellä oli pelkkiä kunnioittavia aikeita yli-intendentin puolisoa kohtaan, joka miehensä kättä pidellen katseli levottomasti ovelle, Pélissonin mentyä noutamaan d'Artagnania.
Kapteeni astui sisään, aluksi hyvin kohteliaana ja sitten ihaillen, kun hän pettämättömällä katseellansa sai heti oikean käsityksen tästä seurueesta.
Fouquet kohottausi nojatuolissaan.
"Suokaa anteeksi, herra d'Artagnan", sanoi hän, "etten ollut teitä vastaanottamassa, vaikka tulette kuninkaan nimessä."
Ja hän korosti näitä viimeisiä sanoja jonkunlaisella surullisella lujuudella, joka synnytti pelkoa hänen ystäväinsä sydämissä.
"Monseigneur", vastasi d'Artagnan, "minä saavun luoksenne kuninkaan nimessä vain pyytämään kahdensadan pistolin maksuosoituksen suoritusta."
Kaikki katseet kirkastuivat; ainoastaan Fouquetin otsa pysyi pilvessä.
"Ah, monsieur", virkkoi hän, "tekin lähtenette Nantesiin?"
"En tiedä, minne minut lähetetään, monseigneur."
"Mutta ettehän lähde niin joutuin, herra kapteeni", sanoi rouva Fouquet rauhoittuneena, "ettei teillä olisi aikaa istahtaa hetkiseksi pöytäämme? Se olisi meille mieluisa kunnia."