"Teihin!" huudahtivat ystävät; "ja minkätähden, hyvä Jumala?"
"Oh, älkäämme erehtykö asemasta, rakkaat epikurolaisveljet", lausui yli-intendentti; "minä en tahdo mitään vertailua maailman vaivaisimman syntisen ja palvelemamme Vapahtajan kesken, mutta tarjosihan hänkin eräänä päivänä ystävilleen Ehtoolliseksi nimitetyn aterian, joka muodostui sellaiseksi jäähyväistilaisuudeksi kuin meillekin nyt tämä hetki."
Joka taholta kuului murheellisen vastaväitteen huudahduksia.
"Sulkekaa ovet", käski Fouquet, ja palvelijat poistuivat. "Hyvät ystävät", jatkoi ministeri ääntänsä alentaen, "mitä minä olin ennen ja mitä olen tänään? Ajatelkaa eroa. Minunlaiseni mies vaipuu alas jo yksinään sillä, että hän ei enää nosta ylös päätänsä; mutta mitä sanotaankaan, jos joudun suoranaisesti halvennettavaksi? Minulla ei ole enää varoja, ei luottoa, ei enää muuta kuin voimallisia vihamiehiä ja voimattomia ystäviä, ja tunnen tuhoni uhkaavan ihan lähellä."
"Hei", huudahti Pélisson kiivaasti, "koska paljastatte asemanne noin avoimesti, niin meidänkin tulee olla suorapuheisia. Niin, te olette syöksymässä perikatoon, mutta vielä voitte pahimman välttää. Ensiksikin, paljonko meillä vielä kaikkiaan on rahoja jäljellä?"
"Seitsemänsataatuhatta livreä", ilmoitti taloudenhoitaja.
"On leipään", jupisi rouva Fouquet.
"Hevosia vain", sanoi Pélisson, "ja paetkaa."
"Minne lähtisin?"
"Sveitsiin, Savoijiin, minne hyvänsä Ranskan rajan taakse."