"Kuninkaan sanansaattaja!" huusi juhlamenojen ohjaaja.
Syntyi syvä hiljaisuus, ikäänkuin tuo tietymätöin sanoma olisi tuntunut vastaukselta äsken heränneihin suunnitelmiin. Jokainen odotti, mitä talon isäntä tekisi; tämä kärsi parhaillaan kuumekohtauksesta, helmeilevä hiki otsallaan.
Fouquet siirtyi työhuoneeseensa vastaanottamaan hänen majesteettinsa viestiä. Pitosalissa oli hiljaisuus niin hisahtamaton, että rahaministerin kuultiin vastaavan lähetille:
"Hyvä on, monsieur."
Ääni oli kuitenkin väsymyksestä sorruksissa ja värähteli liikutuksesta.
Kotvasen kuluttua Fouquet kutsutti Gourvilleä, joka yleisen jännityksen tarkkaamana poistui salista.
Viimein ilmestyi ministeri itse takaisin ystäväpiiriinsä, mutta vastikään kalpeat ja riutuneet kasvot olivat nyt käyneet harmahtaviksi ja vääristyneet piirteiltänsä. Elävänä aaveena hän asteli esiin ojennetuin käsivarsin, kuivunein huulin, niinkuin haamu, joka tulee tervehtimään elämässään tuntemiansa kumppaneita.
Tämä ilmestys sai jokaisen nousemaan, ja parahtaen he riensivät Fouquetin luo. Pélissoniin katsoen tämä nojasi puolisoonsa ja puristi markiisitar de Bellièren kylmää kättä.
"No niin!" kuului hänen huuliltaan ääni, jossa ei ollut mitään inhimillistä.
"Mitä on tapahtunut, hyvä Jumala?" hätäiltiin.