Tuskin oli hän lopettanut lauseensa, kun keksittiin etäällä joen mutkan takana myötävirtaan viilettävän mahtavan aluksen takila. Tämän jokialuksen nähdessään Fouquetin soutajat päästivät kummastuksen huudon.
"Mikä on?" kysyi Fouquet.
"On ihan ihme ja kumma, monseigneur", vastasi aluksen päällikkö, "että tuo pursi kiitää kuin myrskytuuli."
Gourville hätkähti ja nousi yläkannelle paremmin nähdäkseen.
Fouquet ei hievahtanut, mutta hän sanoi Gourvillelle hillityn epäluuloisena:
"Katsohan toki, mitä se on, ystäväiseni."
Alus oli juuri ehtinyt esille polvekkeen takaa. Se liukui niin nopeasti, että sen vanaveden nähtiin kimaltelevan valkoisena kuohujuovana auringonsäteissä.
"Onpas se vauhtia!" hoki laivuri; "on totta vieköön! Kai siitä maksetaan hyvin. En luullut", lisäsi hän, "että puuairot voisivat kiidättää vinhemmin kuin omamme; mutta toisin nuo tuolla todistavat minulle."
"Mikäs siinä!" huudahti eräs soutajista. "Heitä on kaksitoista ja meitä vain kahdeksan."
"Kaksitoista!" ihmetteli Gourville. "Kaksitoista soutajaa? Mahdotonta!"