Valkoinen ja musta hevonen.
— Sepä kummallista, — ajatteli kapteeni. — Gourville noin iloisena laukkaamassa pitkin katuja, vaikka on melkein varmaa, että herra Fouquet on vaarassa, — vaikka on melkein varmaa, että juuri herra Gourville ilmoitti hänelle siitä äsken kirjelapulla, jonka yli-intendentti repi palasiksi parvekkeella, viskaten ne tuuliajolle. Gourville hykerteli käsiään, hän on siis tehnyt jotakin sukkelaa. Mistä Gourville tulee? Gourville tulee Rue aux Herbesiltä. Minne se katu vie?
D'Artagnan tarkkasi linnan vallitsemien talojen harjain yli katujen uurtamia juovia, ikäänkuin olisi katsellut topografista pohjakaavaa, — se vain erona, että hengettömän ja litteän, tyhjän ja aution paperin asemesta tämä elävä kartta sai tehoa liikkeistä, huudoista ja ihmisten ja esineiden varjoista.
Kaupungin piirin ulkopuolella levisi vehmaita kenttiä Loiren rantamille, näköjään tavoitellen purppurahohteista taivaanrantaa, johon vetten sini ja rämeiden tumma rehevyys kyntivät vakoja.
Heti tulliportilta haarautui kaksi valkoista tietä eri suuntiin kuten jättiläiskäden haritetut sormet.
D'Artagnan, joka parvekkeen poikki astuessaan oli yhdellä silmäyksellä koonnut katseeseensa koko tämän näköalan, johtui Rue aux Herbesin linjaa pitkin tänne toisen tien päähän.
Vielä askel, ja hän oli laskeutumassa parvekkeen portaita torniin, mennäkseen hakemaan rautaristikolla varustetut vaununsa ja ajaakseen Fouquetin asunnolle. Mutta juuri kun hän oli jälleen astumaisillaan porraskäytävään, sattui hänen huomionsa kiintymään tuolla tiellä etääntyvään pisteeseen.
— Mikähän tuo on? — tuumi muskettisoturi. — Juokseva hevonen, varmaankin karannut. Pistelee aikamoista laukkaa!
Liikkuva piste poikkesi tieltä mallasviljelmille.
— Valkoinen hevonen, — jatkoi kapteeni, joka oli eroittanut tummaa pohjaa vasten hohtavan värin, — ja satulassa onkin ratsastaja. Joku poikanen, jonka hevonen on janoissaan ja kirmaa hänen kanssaan suorinta tietä juottopaikalle.