Nämä salamannopeat, näköhavainnon kanssa samanaikaiset mietelmät oli d'Artagnan jo unohtanut laskeutuessaan portaiden ensimmäisiä askelmia.
Muutamia paperihiutaleita näkyi askelmilla, paistaen tummuneelta kivipinnalta.
— Kas, kas! — päätteli kapteeni. — Tuossa on muutamia herra Fouquetin repimän kirjeen palasia! Miesparka, hän uskoi salaisuutensa tuulelle, mutta tuuli ei siitä enää välitä, vaan tuo sen kuninkaalle. Todellakin sinä olet, Fouquet-rukka, onnettomuuden leikkipallo! Peli ei ole tasaväkinen; onni on sinua vastaan. Ludvig XIV:n tähti himmentää omasi; tarhakäärme on oravaa voimakkaampi tai taitavampi.
Alas astuessaan d'Artagnan otti käteensä tuollaisen paperipalan.
— Gourvillen pientä käsialaa! — tuumi hän, tarkastaen kirjeen siekaletta. — Enpä erehtynyt.
Ja hänen silmäänsä osui sana valkoinen.
"Kah!" äännähti hän. Ja hän tarkasti toista jätettä, mutta sille ei ollut piirretty kirjaintakaan. Kolmannessa palassa oli sana hevonen.
"Valkoinen hevonen", toisti hän kuin tavaileva lapsi. "Ai, hyvä Jumala", huudahti epäilevä henki, "valkoinen hevonen!"
Ja ruudinjyvän lailla, joka palaessaan laajenee satakertaisesti, d'Artagnan ajatuksista ja epäluuloista paisuen vilisti nopeasti jälleen parvekkeelle.
Valkoinen hevonen juoksi, juoksi yhä Loirea kohti, jonka rannassa häämöitti näköpiirin rajassa vesihuuruihin sekoittuneena pienoinen keinuva purje.