— Oh, oh! — tuumi muskettisoturi. — Vain pakeneva rientää tuollaista vauhtia viljellyillä mailla. Ainoastaan joku Fouquet, joku rahamies saattaa noin kiitää keskellä päivää valkoisen ratsun selässä… Ainoastaan Belle-Islen herralla voi olla tuollainen kiire pelastumaan rannikolle, vaikka tuuheat metsät tarjoisivat maalla suojaa… Ja ainoastaan d'Artagnan kykenee tavoittamaan herra Fouquetin, jolla on puolen tunnin etumatka ja joka ehtisi veneeseensä ennen kuin tunti on kulunut.
Muskettisoturi antoi kiireisen käskyn toimittaa rautaristikkovaunut erääseen metsikköön kaupungin ulkopuolelle. Hän valitsi parhaan hevosensa, hyppäsi satulaan ja karautti Rue aux Herbesille; siirtymättä kuitenkaan Fouquetin kulkemalle tielle hän nelisti heti Loiren rantaa pitkin varmana siitä, että hän täten voittaisi taipaleella kymmenen minuuttia ja suuntien leikkauspisteessä saavuttaisi pakolaisen, joka ei voinut pelätä takaa-ajoa tältä puolelta.
Kilpajuoksun innosta ja vainoojan levottomuudesta kiihoittuen kuin metsästyksessä tai sodassa yllätti Fouquetille niin leppeä ja hyvänsuopa d'Artagnan itsensä hurjistumassa ja melkein verenhimoiseksi tulemassa. Melkoisen tovin hän ratsasti keksimättä enää valkoista hevosta. Hänen kiihkonsa alkoi kääntyä raivostukseksi, hän epäili itseään, hän jo otaksui, että Fouquet oli painunut maanalaiselle tielle tai vaihtanut valkoisen hevosensa johonkin noista mainioista, tuulen nopeudella kiitävistä mustista, joiden terhakkaa keveyttä d'Artagnan niin monta kertaa oli Saint-Mandéssa ihaillut ja kadehtinut.
Pieksevän tuulen pusertaessa kyyneleitä hänen silmistään, satulan polttaessa ja kannusten iskuista kiljahtelevan hevosen lennättäessä sateena hienoa hiekkaa ja someroa taakseen, d'Artagnan tällaisina hetkinä kohosi jalustimissa, ja näkemättä mitään virralla, havaitsematta mitään puiden siimeksessä, hän tähysteli kuin mieletön ilmaan. Hän oli vimmastua hulluksi. Saaliinhimonsa puuskassa hän haaveili ilmaratoja — seuraavan vuosisadan keksintöjä, — hän muisteli Daidaloksen laajoja siipiä, joiden avulla tämä oli pelastunut Kreetan vankiloista.
Käheä huokaus puhkesi hänen huuliltaan. Naurunalaiseksi joutumisen pelossa hän toisteli:
— Minä, minäkö? Minäkö olisin antanut jonkun Gourvillen vetää itseäni nenästä!… Sanottaisiin, että käyn vanhaksi, sanottaisiin, että olen ottanut miljoonan lahjukset päästääkseni Fouquetin pakenemaan.
Ja taas hän upotti molemmat kannuksensa hevosen kupeisiin; hän oli karauttanut lieuen parissa minuutissa. Yhtäkkiä hän erään laidunmaan syrjässä pensasaitojen takana keksi valkoisen hahmon, joka näyttäytyi, hävisi ja vihdoin pysyi näkyvissä jollakin korkeammalla kohdalla.
D'Artagnan vavahti ilosta, ja hänen mielensä kirkastui heti. Hän pyyhki otsaltaan tihkuvaa hikeä, hellitti polvensa, joiden puristuksesta vapautuessaan hevonen hengitti syvempään, ja kiristäen ohjaksista hän hillitsi tarmokkaan eläimen — ihmismetsästykseen osallisen toverinsa — vauhtia. Hänellä oli nyt aikaa katsastella asemaa.
Yli-intendentti oli hengästyttänyt valkoisen ratsunsa pehmeällä maalla. Hän tunsi tarvetta päästä kovemmalle kamaralle ja oikaisi suorassa suunnassa maantielle päin.
D'Artagnanin tarvitsi vain laskettaa suoraan rintaharjanteen alla, joka suojasi hänet vihollisensa katseilta. Tällä tavoin hän tielle päästessään olisi pakolaisen kintereillä, joskaan ei enää kyennyt katkaisemaan sitä häneltä. Vasta sitten syntyisi todellinen kilpajuoksu; vasta siitä kamppailu alkaisi.