"Mordioux", kirosi d'Artagnan, "minä en rupea teitä teurastamaan! Ellette tahdo tähdätä minuun, niin antautukaa! Mitäpä vankila sitten on?"
"Kuolen mieluummin", vastasi Fouquet; "silloin kärsin vähemmän."
Huumaantuneena epätoivosta d'Artagnan heitti pistoolinsa tielle.
"Minä tavoitan teidät elävältä", sanoi hän.
Ja ihmeponnistuksella, johon vain tämä verraton ratsastaja kykeni, hän sai hevosensa kymmenen askeleen päähän valkoisesta juoksijasta. Hän ojensi jo kätensä siepatakseen saaliinsa.
"Kuulkaa, surmatkaa minut! Se olisi inhimillisempää", ähkäisi Fouquet.
"Ei, elävänä, elävänä!" jupisi kapteeni.
Hänen hevosensa astui toistamiseen harhaan; Fouquetin ratsu pääsi etääntymään.
Tämä kahden hevosen kilpajuoksu oli jotakin ennen näkemätöntä. Ratsut elivät vain ratsastajainsa tahdosta. Vimmattu laukka oli muuttunut nopeaksi raviksi ja sittemmin tavalliseksi juoksuksi. Mutta kilpailu pysyi yhtä jännittävänä näille kahdelle uupuneelle voimailijalle. Suunniltaan joutunut d'Artagnan sieppasi toisen pistoolin ja tähtäsi valkoista hevosta.
"Hevoseenne, ei teihin!" hän huudahti Fouquetille.