"Herra d'Artagnan, jos myönnyn pyyntöönne, niin petän sanani; mutta jollen osoita taipuvaisuutta, pahastutan teitä. Kaiken edellisen jälkeen suostun. Puhukaa ystävienne kanssa, älkääkä halveksiko minua, monsieur, kun pidän teitä niin suuressa arvossa, että yksistään teidän tähtenne menettelen kehnosti."
Heltyneenä muskettisoturi kietaisi käsivartensa nuoren miehen kaulaan ja nousi sitten ystäviensä luo. Viittaansa kietoutuen upseeri istuutui kiviportaille, jonka askelmille pakovesi oli jättänyt kosteita leviä.
"No niin", virkkoi d'Artagnan, "tällainen on asema, — päättäkää siitä itse."
He syleilivät toisiaan kaikki kolme yhtaikaa ja jäivät pitkäksi tuokioksi siihen asentoon niinkuin nuoruuden ihanina päivinä.
"Mitä tämä ankara järjestely merkitseekään?" kysyi sitten Portos.
"Kaiketi jo jonkun verran aavistelet, rakas ystävä", vastasi d'Artagnan.
"En liikoja, vakuutan sinulle, kapteeniveikko, sillä lopultahan en ole tehnyt mitään, — eikä Aramis sen paremmin", kiirehti kelpo parooni lisäämään.
D'Artagnan loi kirkkoruhtinaaseen nuhtelevan silmäyksen, joka tunkeutui tämän kovettuneeseen sydämeen.
"Rakas Portos!" huudahti Vannesin piispa.
"Te näette, mihin toimiin on ryhdytty", lausui d'Artagnan; "Belle-Islen ja mantereen yhteys on täydellisesti ehkäisty, ja kaikki aluksenne on siepattu; mutta jos olisitte jotenkuten yrittäneetkin paeta, niin te ette olisi kyenneet välttämään merellä vaanivia risteilijöitä. Kuningas tahtoo teidät käsiinsä, ja hän ottaa."