"Kernaasti sen teen, monsieur; mutta…"
"Ja siinä teette meille palveluksenkin, sillä ilmoittamalla kuninkaan sotapäällikölle saarelaisten antautumisen hankitte ehkä jotakin armoa myös meille, kun kerrotte, millä tavoin tämä alistuminen on saatu aikaan."
"Armoa!" tokaisi Portos leimuavin silmin; "armoa! Mikä sana se meille on?"
Aramis survaisi ystäväänsä kyynärpäällä kylkeen, kuten hänellä oli
tapana heidän nuoruutensa kesäpäivinä, milloin hän tahtoi varoittaa
Portosta, että tämä oli tehnyt tai tekemäisillään jonkun hairahduksen.
Portos käsitti ja vaikeni äkkiä.
"Minä lähden, hyvät herrat", vastasi Biscarrat, hänkin hiukan ihmeissään tuosta sanasta saman ylpeän muskettisoturin lausumana, jonka sankarillisia urotöitä hän vastikään oli innokkaasti kertonut ja kehunut.
"Menkää siis, herra de Biscarrat", virkkoi Aramis kumartaen, "ja lähtiessänne ottakaa vastaan syvän kiitollisuutemme tunnustus."
"Mutta te, hyvät herrat, joita minulla on kunnia sanoa ystävikseni, koska olette suvainneet tämän nimityksen hyväksyä, — miten teidän käy sillävälin?" jatkoi upseeri aivan liikuttuneena, hyvästellessään isänsä entisiä vastustajia.
"Me odotamme täällä."
"Mutta, hyvä Jumala!… määräys on ehdoton!"
"Minä olen Vannesin piispa, herra de Biscarrat, ja yhtä vähän surmataan piispaa miekalla kuin aatelismiestä hirtetään."