"Ah, niin, monsieur, niin, monseigneur", vastasi Biscarrat. "Niin, se on totta, olette oikeassa, teillä on vielä se mahdollisuus. Minä lähden siis suoraa päätä päällikön luo. Hyvästi siis, hyvät herrat, tai pikemminkin näkemiin!"
Ja hypäten hevosen selkään, jonka Aramis hänelle toimitti, kunnon upseeri karautti äskeisten laukausten suuntaan, joiden kuuleminen oli ajanut väen linnoitukseen, keskeyttäen ystävysten haastelun vankinsa kanssa.
Aramis katseli etääntyvää miestä.
"No, käsitätkö?" kysyi hän jäätyään yksin Portoksen kanssa.
"En, totisesti!"
"Eikö Biscarrat häirinnyt sinua täällä?"
"Ei suinkaan, se kelpo poika."
"Niin, mutta onko jokaisen tarvis tietää Locmarian luola?"
"Ah, se on totta, se on totta, jo oivallan! Me pakenemme maanalaisen käytävän kautta!"
"Jos vain tulet", vastasi Aramis iloisesti. "Matkalle, veikkoseni! Purtemme odottaa meitä, ja vielä ei kuningas ole saanut meitä kynsiinsä."