He peräytyivät onkaloon, mutta eivät olleet edenneet sataakaan askelta pimennossa, kun luolan suulta kuului säikähtyneen elukan käheätä huohotusta ja nopsa kettu seuraavassa hetkessä vilisti pakolaisten ohi, loikkasi veneen yli ja katosi jättäen taakseen kirpeän löyhkänsä, joka kotvan aikaa säilyi luolan matalissa holveissa.
"Kettu!" huudahtivat bretagnelaiset pyyntimiehet ilahtuneessa ihmettelyssä.
"Kirottua!" ärähti piispa; "turvapaikkamme on keksitty!"
"Mitä! Repolaistako pelkäisimme?" virkkoi Portos.
"Joutavia, ketustako tässä on kysymys! Etkö ota huomioon, Portos, että ketun jäljillä tulee koiraparvi, jota miehet seuraavat?"
Aramikseen sanojen vahvistukseksi kuuluikin samassa haukunnan hälyä, joka kiihkeässä takaa-ajossa läheni peloittavan joutuisasti.
"Tuolla ne tulevat", sanoi Aramis, joka oli asettunut tähystämään kahden kiven väliin sovitetusta pilkistysreiästä; kuusi vinhasti juoksevaa hurttaa oli juuri ilmestynyt nummelle, ja niiden voimistuvassa ulinassa saattoi eroittaa voitonriemua. "Keitä nyt lienevätkään metsämiehet?"
"Jos siellä on Locmarian herra", vastasi kippari, "niin hän antaa koirien peuhata yksikseen luolassa, hän kun tuntee paikan ja tietää ketun livahtavan ulos toiselta puolen, — ja sinne päin hän heti rientääkin."
"Locmarian herra ei nyt ole pyyntiretkellä", virkahti piispa väkisinkin kalveten.
"Kuka sitten?" kysyi Portos.