"Mutta mitä sitten on niin peloittavaa tuossa onkalossa?" kysyivät useat äänet. "No, puhu, Biscarrat!"
"Varmaan hän näki siellä paholaisen", toisti se, joka jo oli sen otaksuman esittänyt.
"No, mutta jos hän onkin lemmon nähnyt", huudahti toinen, "älköön hän olko itsekäs, vaan antakoon meidänkin vuorostamme ihmetellä."
"Hyvät herrat, hyvät herrat, Luojan tähden!" esteli Biscarrat.
"No, annahan meidän mennä."
"Minä rukoilen teitä, älkää astuko sisälle."
"Mutta kävithän siellä sinäkin?"
Silloin astui esille eräs upseereista, joka muita iäkkäämpänä oli pysynyt taempana eikä siihen asti ollut mitään virkkanut.
"Hyvät herrat", hän lausui tyynellä äänellä, joka esiintyi vastakohtana nuorten kiihtymykselle, "tuolla luolassa on joku tai jotakin, mikä ei ollut piru; mutta olkoonpa se mikä tahansa, se on ollut kyllin voimakas vaientamaan koiramme. On otettava selville, kuka tai mikä se on."
Biscarrat koetti vielä kerran pysähdyttää ystäviään, mutta se oli hyödytön yritys. Turhaan hän heittäytyi yltiöpäisimpien tielle, turhaan hän tarttui kiinni kallioista, sulkeakseen heiltä pääsyn; nuorten miesten joukko syöksähti onkaloon viimeksi puhuneen upseerin kintereillä, sillä tämä oli miekka kädessä hyökännyt ensimmäisenä, tuntematonta vaaraa uhmaamaan.