Ystäviensä syrjäänsysäämä Biscarrat, joka ei voinut heitä seurata, koska hän silloin olisi Portoksen ja Aramiksen silmissä näyttänyt kavaltajalta ja valapatolta, meni korva tarkkana ja kädet vielä rukoilevassa asennossa nojautumaan kallionkulman rosoista seinää vasten, luullen siinä olevansa muskettisoturien tulelle alttiina.
Hänen upseeritoverinsa taasen tunkeutuivat yhä syvemmälle, ja heidän huutonsa heikkenivät sitä mukaa kun he itse etääntyivät peremmälle.
Yhtäkkiä pamahti ukkosenjyrinän kaltainen yhteislaukaus holvien alla.
Pari kolme luotia litistyi kallioon, johon Biscarrat nojasi.
Samalla hetkellä kohosi voihkauksia, ulvahduksia ja kirouksia, ja pienoinen aatelisherrain joukko tuli jälleen näkyviin, muutamat kalpeina, toiset verissä, kaikki peittyneinä savupilveen, jota ulkoilma näkyi imevän rotkon pohjukasta.
"Biscarrat, Biscarrat!" huudahtivat pakenijat. "Sinä tiesit, että luolassa oli väijytys, etkä varoittanut meitä siitä."
"Biscarrat, sinun on syy, että neljä meistä kaatui. Voi sinua,
Biscarrat!"
"Sinun syysi on, että olen kuolettavasti haavoittunut", sanoi eräs nuorista miehistä, kooten verta kouraansa ja viskaten sen Biscarratin kasvoihin; "langetkoon vereni sinun päällesi!"
Ja hän vierähti voihkien Biscarratin jalkojen juureen.
"Mutta ilmoitahan meille edes, mitä siellä on!" huudahtivat useat raivostuneet äänet.
Biscarrat oli vaiti.