Mutta kauneimmalla hetkellä kaikki pysähtyi. Henkivartijat, muskettisoturit, upseerit, sotilaat, mukinat ja levottomuuden merkit hajaantuivat, haihtuivat, hävisivät. Ei mitään myrskyä, ei mitään uhkausta, ei mitään kapinallisuutta enää. Yksi ainoa sana oli tyynnyttänyt aallot. Kuningas oli antanut Briennen huutaa: "Hiljaa, hyvät herrat, te häiritsette kuningasta!"
D'Artagnan huokasi.
— Se on lopussa, — sanoi hän, — nykyiset muskettisoturit eivät ole samoja kuin hänen majesteettinsa Ludvig XIII:n aikuiset. Kaikki mennyttä.
"Herra d'Artagnan kuninkaan luo!" huusi muuan palatsinvartija.
259
Ludvig XIV:n kuninkuus.
Kuningas istui kirjoituspöytänsä ääressä, selin oveen. Puuhailevasti pöyhiessään papereitansa hän silti vilkaisulla vastapäiseen kuvastimeen kykeni näkemään tulijat. Hän ei muuttanut asentoaan d'Artagnanin saapuessa, mutta käänsi kirjeittensä ja asiakirjainsa päälle sen leveän, vihreän verankaistaleen, jota hän käytti tärkeimpien kirjoitelmiensa peittelyyn. D'Artagnan ymmärsi pelin ja jäi taammaksi, niin että kun kuningas ei saanut nähdyksi sivulle eikä kuullut mitään, hänen oli pakko huutaa tuokion kuluttua:
"Eikö herra d'Artagnan olekaan saapuvilla?"
"Tässä olen", vastasi muskettisoturi astuen esiin.
"No, monsieur", virkkoi kuningas tähdäten häneen terävän silmäyksen, "mitä teillä on minulle sanottavaa?"