"Menkää. Huomenna lähden Pariisiin. Palatkaa siksi, sillä minä tahdon nyt pitää teidät lähelläni."
"Olkaa huoletta, sire", huudahti d'Artagnan, ja hän suuteli kuninkaan kättä.
Riemastuksissaan hän sitten ryntäsi ulos palatsilinnasta ja riensi matkalle Belle-Isleä kohti.
260.
Herra Fouquetin ystävät.
Kuningas oli palannut Pariisiin, hänen kanssaan d'Artagnan, joka
neljässäkolmatta tunnissa mitä huolellisimmin hankittuaan kaikki tiedot
Belle-Islellä ei aavistanut mitään Locmarian kallionlohkareen,
Portoksen sankarihaudan säilyttämästä salaisuudesta.
Muskettisoturien kapteeni tiesi ainoastaan, miten nämä hänen kaksi urheata ystäväänsä, joita hän oli niin ylevästi puolustanut koettaen pelastaa heidän henkensä, olivat kolmen uskollisen bretagnelaisen avustamina kunnostautuneet kokonaista armeijaa vastaan. Hän oli saanut nähdä läheiselle nummelle paiskautuneina ihmisruumiiden jäännöksiä, jotka olivat verellä tahranneet hajalleen kanervikkoon sinkoilleet liuskakivilohkareet.
Hän tiesi myöskin, että kaukana merellä oli huomattu vene ja että kuninkaallinen laiva oli petolinnun tavoin lähtenyt ajamaan sitä takaa, saavuttaen ja ahmaisten tuon siivet sojossa pakenevan pienen kyyhkysraukan.
Mutta tähän päättyi d'Artagnanin tietojen varmuus. Hän oli joutunut rajalle, josta otaksumat alkoivat. Mitä oli nyt ajateltava? Laiva ei ollut palannut. Tosin oli ollut kolme päivää jokseenkin myrskyistä, mutta korvetti oli sekä hyvä purjehtija että vankkarakenteinen. Tuskin se tuulispäitä pelkäsi, ja kaapattuaan Aramiksen olisi sen jo pitänyt d'Artagnanin laskelmien mukaan ehtiä Brestiin tai laskea takaisin Loiren suulle.
Tällaisia olivat ne epämääräiset, mutta hänelle omakohtaisesti melkein rauhoittavat uutiset, jotka d'Artagnan esitti Ludvig XIV:lle, kun kuningas kaiken hovinsa seuraamana palasi Pariisiin.