Mielissään menestyksestään, suopeampana ja herttaisempana, kun tunsi itsensä voimakkaammaksi, Ludvig ei ollut hetkeksikään herjennyt ratsastamasta neiti de la Vallièren vaununoven vieressä. Kaikki olivat kiirehtineet huvittamaan molempia kuningattaria, saattaakseen heidät unohtamaan pojan ja puolison laiminlyönnin. Kaikki huokui tulevaisuutta; kukaan ei enää välittänyt menneisyydestä mitään. Ainoastaan muutamille hellille ja hartaille sieluille tiesi hiljakkoin tapahtunut kivistelevää ja verta vuotavaa haavaa. Siitä sai kuningaskin liikuttavan todistuksen, heti kun oli ehtinyt asettua huoneisiinsa.
Ludvig XIV oli juuri noussut ja nauttinut ensimmäisen ateriansa, kun muskettisoturien kapteeni astui hänen eteensä. D'Artagnan oli hiukan kalpea ja näytti tuskastuneelta.
Kuningas huomasi ensi silmäyksellä noiden tavallisesti järkkymättömien kasvojen muuttuneen ilmeen.
"Mikä teitä vaivaakaan, d'Artagnan?" hän kysyi.
"Sire, minulle on sattunut suuri onnettomuus."
"Hyvä Jumala! Mikä sitten?"
"Sire, olen Belle-Islen jutussa menettänyt yhden ystävistäni, herra du
Vallonin."
Lausuessaan nämä sanansa d'Artagnan tähtäsi haukansilmänsä Ludvig
XIV:teen, oivaltaakseen hänen ensimmäisen vaikutelmansa.
"Minä tiedän sen", vastasi kuningas.
"Te tiesitte sen, ettekä ole ilmoittanut minulle?" huudahti muskettisoturi.