Etummaisena astui Fouquetin ystävistä esiin Pélisson. Hän ei enää itkenyt, mutta hänen kyyneleensä olivat ehtyneet vain siksi, että kuningas saattaisi paremmin kuulla hänen äänensä ja rukouksensa.
Gourville puri huultansa hillitäkseen itkuaan kunnioituksesta kuningasta kohtaan. La Fontaine hautasi kasvonsa nenäliinaan, ja ainoastaan hänen nyyhkytysten nytkähdyttelemistä olkapäistään näki, että hän eli.
Kuningas oli säilyttänyt kaiken arvokkuutensa. Hänen kasvonsa olivat järkkymättömät. Otsakin oli vielä samoissa rypyissä, jotka olivat ilmestyneet d'Artagnanin ilmoittaessa hänen vihollisensa. Hän viittasi tulijoita puhumaan ja jäi seisoalleen, tuijottaen syvällä katseella näihin kolmeen epätoivoiseen mieheen.
Pélisson kumarsi maahan asti, ja La Fontaine polvistui kuin kirkossa.
Tämä itsepäinen, ainoastaan huokausten ja surullisten voihkausten häiritsemä äänettömyys ei alkanut herättää kuninkaassa sääliä, vaan kärsimättömyyttä.
"Herra Pélisson", virkkoi hän lyhyeen ja kuivasti, "herra Gourville ja te, herra…" Hän ei lausunut la Fontainen nimeä. "Minulle tuottaisi tuntuvaa mielipahaa nähdä teidän tulevan rukoilemaan erään suurimman rikollisen puolesta, jota minun oikeuteni täytyy rangaista. Kuningas heltyy ainoastaan kyynelistä ja katumuksesta: viattomuuden kyynelistä, syyllisten katumuksesta. Minä en uskoisi herra de Fouquetin katumusta enkä hänen ystäviensä kyyneliä, koska edellinen on sydämestään turmeltunut ja paatunut ja koska jälkimmäisten on kaihdettava herjaamasta minua kotonani. Sentähden pyydän teitä, herra Pélisson, herra Gourville ja teitä, herra… olemaan lausumatta mitään, joka ei todistaisi korkeata kunnioitustanne tahtoani kohtaan."
"Sire", vastasi Pélisson vavisten näistä peloittavista sanoista, "me emme ole saapuneet lausumaan teidän majesteetillenne mitään sellaista, mikä ei olisi kaikilta alamaisilta kuninkaalleen tulevan syvimmän ja vilpittömimmän kunnioituksen, vilpittömimmän rakkauden ilmaisua. Teidän majesteettinne oikeus on pelättävä; jokaisen täytyy alistua sen lausumiin tuomioihin. Me taivumme kunnioittavasti sen edessä. Olkoon kaukana meistä ajatus tulla puolustamaan sitä, joka onnettomuudekseen on teidän majesteettianne loukannut. Teidän epäsuosioonne joutunut saattaa olla meidän ystävämme, mutta hän on valtakunnan vihollinen. Kyynelsilmin luovutamme hänet kuninkaan ankaruudelle."
"Sitäpaitsi parlamenttini saa vielä harkita asiaa", keskeytti kuningas tämän rukoilevan äänen ja näiden vakuuttelevien sanojen tyynnyttämänä. "Minä en iske ennen kuin olen punninnut rikosta. Oikeuteni ei käytä miekkaansa ilman vaakaa."
"Ja täydellisesti me luotammekin kuninkaan puolueettomuuteen ja uskallamme toivoa teidän majesteettinne suostumuksella saavamme heikot äänemme kuuluviin, jahka syytetyn ystävän puolustamisen hetki on meille lyönyt."
"No, hyvät herrat, mitä sitten haluatte?" kysyi kuningas palautuen mahtavaan sävyynsä.