"Sire", jatkoi Pélisson, "syytetyltä on jäänyt vaimo ja perhe. Hänen vähäinen omaisuutensa riitti tuskin velkojen suoritukseen, ja hänen miehensä vangitsemisen jälkeen ovat kaikki hylänneet rouva Fouquetin. Teidän majesteettinne käsi iskee kuin Jumalan käsi. Kun Herra lähettää johonkin perheeseen spitaalin tai ruton vitsauksen, niin jokainen pakenee ja karttaa turman saastuttamaa kotia. Joskus, mutta ani harvoin, vain jalomielinen lääkäri uskaltaa lähestyä kirottua kynnystä, jonka yli hän rohkeasti astuu, vaarantaen elämänsä taistelussa kuolemaa vastaan. Hän on kuoleman viimeinen apu; hän on taivaallisen laupeuden välikappale. Sire, me rukoilemme teitä ristissä käsin, polvillamme, niinkuin rukoillaan Jumalaa. Rouva Fouquetilla ei ole enää ystäviä, ei enää tukea. Hän itkee kodissaan kurjana ja hyljättynä, kaikkien niiden unohtamana, jotka myötäkäymisen päivinä saarsivat hänen taloaan; hänellä ei ole enää luottoa, ei toivoa! Tälläkin hetkellä se onneton, jota vihanne raskaana painaa, saa teiltä jokapäiväisten kyyneltensä kostuttaman leipänsä syyllisyydestään huolimatta. Yhtä suuren murheen murtama rouva Fouquet on vielä kipeämmin elämän välttämättömimpien tarpeiden puutteessa kuin hänen puolisonsa. Rouva Fouquetilla, jolla oli kunnia tervehtiä teidän majesteettianne pöytäänsä, rouva Fouquetilla, teidän majesteettinne entisen rahaministerin puolisolla, rouva Fouquetilla ei enää ole leipää!"
Kuolettavan hiljaisuuden, joka oli kahlehtinut Pélissonin molempain ystävien hengitystä, keskeytti tässä nyyhkäisyjen purkaus, ja d'Artagnan, jonka sydän oli pakahtua tästä nöyrästä rukouksesta, pyörähti työhuoneen nurkkaan päin vapaasti pureskellakseen viiksiänsä ja tukahduttaakseen huokauksensa.
Kuninkaan silmä oli pysynyt kuivana, mutta punaa oli noussut hänen poskiinsa, ja hänen katseensa varmuus oli huomattavasti vähentynyt.
"Mikä on toivomuksenne?" virkkoi hän värähtävällä äänellä.
"Tulimme nöyrästi anomaan teidän majesteetiltanne", vastasi Pélisson, joutuen vähitellen yhä suuremman liikutuksen valtaan, "että sallisitte meidän epäsuosioonne joutumatta tarjota rouva Fouquetille kaksituhatta pistolia, jotka on kerätty hänen puolisonsa kaikkien entisten ystäväin kesken, jotta leskeltä ei puuttuisi elämän välttämättömintä."
Kuullessaan sanan leski käytettynä Fouquetin vielä eläessä kuningas kalpeni huomattavasti, ja hänen kopeutensa masentui. Sääli kuohahti sydämestä huulille. Hän loi heltyneen katseen näihin jalkojensa juuressa nyyhkyttäviin ihmisiin.
"Älköön Jumala suoko", vastasi hän, "että sekoittaisin syyttömän syylliseen! Ne, jotka epäilevät armeliaisuuttani heikkoja kohtaan, tuntevat minut huonosti. Minä en koskaan lyö muita kuin röyhkeitä. Tehkää, hyvät herrat, tehkää kaikki, mihin sydämenne teitä käskee huojentaaksenne rouva Fouquetin surua. Menkää, hyvät herrat, menkää!"
Nuo kolme miestä nousivat äänettöminä, kuivunein silmin. Kyyneleet olivat ehtyneet heidän polttavien poskiensa ja silmäluomiensa kosketukseen. Heillä ei ollut voimia lausua kiitosta kuninkaalle, joka muuten keskeyttikin juhlalliset kumarrukset lyhyeen, linnoittuen kiireellisesti nojatuolinsa taakse.
D'Artagnan jäi yksin kuninkaan luo.
"Hyvä", virkkoi hän, lähestyen nuorta ruhtinasta; "hyvin tehty, hallitsijani! Ellei teillä olisi aurinkoanne koristavaa tunnuslausetta, ehdottaisin teille toista, jonka kyllä voisi herra Conrartilla käännättää latinaksi, ja se olisi: 'Lempeä pienille, ankara vahvoille!'"