Kreivi ei enää puhunut kellekään, sanoimme, eikä hän haastanut itsekseenkään. Hänen ajattelunsa kartti melua ja nousi siihen kiihtymyksen tilaan, joka rajoittuu haltioitumiseen. Siihen syventynyt ihminen ei vielä kuulu Jumalalle, mutta maan päällä ei hänen perustansa myöskään ole.
Lääkäri tarkasti usean tunnin ajan tätä tuskallista taistelua, jota tahto kävi ylempää vaikutusvoimaa vastaan. Pahoin huolestutti häntä nähdä noiden silmien pysyvän niin vakaasti tähdättyinä näkymättömään kohteeseen, nähdä tuon sydämen sykkivän ja huokailevan ainiaan vaihtumattomassa poljennossa, — kun toisinaan kärsimyksen säännöttömät vihlaisut herättävät lääkärissä toivoa.
Siten kului puoli päivää. Tohtori teki rohkean miehen päätöksen, omaksui lujan mielen kannan: hän astui ripeästi esiin lymystänsä, suoraan Atoksen luo, joka ei hänen ilmestymisestään osoittanut sen enempää kummastusta kuin jos koko kohtaus olisi ollut jokapäiväinen.
"Suokaa anteeksi, herra kreivi", aloitti lääkäri huomaavaisen kohteliaasti, "mutta minulla on moite lausuttavana teille; suvaitkaa suosiollisesti kuunnella minua."
Ja hän istuutui Atoksen päänalusen viereen, vanhuksen vaivoin havahtuessa mietiskelystään.
"Mikä on, tohtori?" kysyi kreivi hetkisen äänettömyyden jälkeen.
"Te olette sairas, monsieur, ettekä toimita itsellenne hoitoa."
"Minäkö sairas!" sanoi Atos hymyillen.
"Kuumetta, näivetystä, vaarallista riutumista, herra kreivi!"
"Riutumista!" toisti Atos; "onko se mahdollista? Vaikka lepäilen."