Silloin Atokselle alkoi omituinen, määrittelemätön tila. Hänen valveutunut ajatuskykynsä vei hänet rakastetun pojan luo. Hänen mielikuvituksensa näytti hänelle Afrikan kentät Djidgellin ympäristöllä, missä Beaufortin herttuan oli pitänyt laskea maihin armeijoineen.
Hän näki harmaita kallioita, jotka olivat paikoitellen kokonaan vihertyneet meriveden vaikutuksesta, kun se kovan aallokon ja myrskyjen aikana pieksi rannan äyräitä. Näiden hautakummun kaltaisten kallioiden kirjavoittaman rannikkokaistaleen takana kohosi mastiksipuiden ja kaktuspensaiden keskeltä puoliympyrässä kylän tapainen, josta kuului hämärää melua sekä näkyi sankkaa savua ja säikkynyttä hyörinää.
Äkkiä savun helmasta hulmahti liekki, joka ryömien laajeni peittämään koko kylän ja vähitellen nieli kaikki punaisiin pyörteisiinsä. Itkua, huutoja, ojennettuja käsivarsia kohosi taivasta kohti. Hetkisessä syntyi sitten sortuvien tukipuiden, vääntyvien metallilevyjen, kalkiksi palaneiden kivien ja kärventyneiden, tuhottujen puiden hirvittävä sekamelska.
Omituista! Tässä sekasorrossa, jossa Atos eroitti kohotettuja käsivarsia, kuuli huutoja, nyyhkytyksiä ja vaikerrusta, hän ei havainnut ainoitakaan ihmiskasvoja.
Kanuunan jyskettä kuului etäältä, muskettituli rätisi, meri meurasi, karjalaumat pakenivat hypähdellen vehmaille rinteille. Mutta ei sotamiestä tuikkaamassa sytytintä tykkipattereissa, ei merimiestä tuon laivaston liikkeitä ohjaamassa, ei paimenta noita laumoja kaitsemassa.
Kylän ja sitä vallitsevien linnoitusten ikäänkuin taikavoimalla ja ainoankaan ihmiskäden avutta tapahtuneen hävityksen jälkeen liekki sammui raunioihin, ja savua alkoi jälleen nousta, käyden ohuemmaksi ja vaaleammaksi ja haihtuen vihdoin kokonaan.
Sitten yö peitti tienoon, läpikuultamaton yö maan pinnalla, loistava taivaanlaella. Afrikan taivaan suurina leimuavat tähdet hohtivat, valaisten ainoastaan itsensä, mutta eivät mitään ympärillään.
Seurasi pitkällinen hiljaisuus, joka levähdytti Atoksen kiihtynyttä mielikuvitusta; mutta hän tunsi, että nähtävä ei ollut vielä loppunut, ja sentähden hän kohdisti tajuntansa silmät sitä tarkkaavammin tähän omituiseen näytelmään, jonka mielikuvitus hänelle loi.
Näytelmä sai pian jatkoa.
Leppeä, kalpea kuu kohosi rantakukkuloiden takaa, ja ensin läikehdittäen meuruamasta tyyntyneen meren aaltoilevat poimut se tuli siroittelemaan timantteja ja opaaleja mäenrinteen viidakkoihin ja lehtoihin.