Harmaat kalliot kohottelivat äänettömien ja tarkkaavaisten aaveiden lailla viherviä huippujaan, ikäänkuin nekin kuutamossa tutkiakseen taistelutannerta, ja Atos huomasi ottelun aikana aivan tyhjältä näyttäneellä kentällä nyt kasoittain kaatuneitten ruumiita.
Kuvaamaton pelon ja kauhun väristys valtasi hänen sydämensä, kun hän tunsi pikardialaisten sotamiesten sinivalkeat puvut, sinivartiset peitset ja liljankuvalla merkityt musketinperät, — kun näki kaikki nuo ammottavat ja kylmät haavat sinitaivasta tähystelevinä, ikäänkuin ne olisivat vaatineet uloslaskemiansa sieluja siltä takaisin, — kun hän näki hevoset aukiviilletyin vatsoin, kieli roikkuen suupielestä, makaamassa sivuilleen hyytyneessä veressään, joka tahrasi niiden loimia ja harjoja, — kun hän näki Beaufortin herttuan valkoisen ratsun murskatuin päin kentälle ojentuneena, kuolleiden kumppanien ensi riveissä.
Atos laski kylmän käden otsalleen, joka hänen ihmeekseen ei tuntunut polttavalta. Tällä kosketuksella hän totesi olevansa kuumehoureitta katselemassa äsken Djidgellin rantamalla riehunutta taistelua alkuasukasten ja sen retkikunta-armeijan kesken, jonka hän oli nähnyt Ranskan rannoilta lähtien häviävän näköpiirin taa ja jonka päällikön jäähyväislaukausta isänmaalle hän oli viimeisenä tuprahduksena ajatuksin ja elein tervehtinyt.
Ken voi kuvata kuolettavaa ja raatelevaa tuskaa, jolla hänen sielunsa — valppaan silmän tavoin seuraten ruumisrivejä — vuoronsa jälkeen tähysti jokaista kaatunutta, nähdäkseen lepäsikö ehkä Raoulkin niiden joukossa? Ken voi kuvata sitä päihdyttävää, jumalaista iloa, jolla Atos kumartui Kaikkivaltiaan eteen kiittämään, kun ei ollut kuolleiden joukossa tavannut pelokkaasti etsimiänsä kasvoja?
Ja kaikki nuo paikoilleen kaatuneet, jäykistyneet, kylmenneet, hyvin tunnettavat vainajat ikäänkuin kääntyivät suopeasti ja kunnioittavasti la Fèren kreiviin, jotta hän voisi heidät kolkossa katselmuksessaan paremmin eroittaa.
Nämä ruumiit nähdessään hän kuitenkin kummasteli, ettei huomannut eloonjääneitä.
Hän oli tullut niin eläytyneeksi harhakuvaan, että tämä näky tuntui hänestä todelliselta matkalta, jonka isä oli tehnyt Afrikkaan hankkiakseen tarkempia tietoja pojastansa.
Niinpä hän väsyneenä laajojen merien ja mantereitten yli matkaamisesta etsi lepoa kallion suojaamista teltoista, joiden huipulla liehui valkoinen liljalippu. Hän haki sotamiestä saattamaan itseään herttuan telttaan.
Kun hänen katseensa silloin harhaili kentän kaikkiin suuntiin, näki hän valkoisen hahmon ilmestyvän pihkantuoksuisten myrttien takaa.
Tämä hahmo, joka oli upseerin puvussa ja piteli taittunutta miekkaa kädessään, lähestyi verkalleen Atosta, joka pysähtyi äkkiä ja tuijotti häneen puhumatta mitään, hievahtamatta paikaltaan, mutta aikoen avata sylinsä, koska hän tässä äänettömässä ja kalpeassa upseerissa oli tuntenut Raoulin.