"Kuka?" kysyi d'Artagnan.
"No, se herra Fouquet-parka", jatkoi haukanopettaja hiljaa.
Koirien ohjaaja oli varovaisesti väistynyt sivummalle.
"Ei", vastasi d'Artagnan, "miespoloinen kärsii pahasti; hän ei käsitä vankilaa suosioksi, vaan sanoo, että parlamentti oli julistanut hänet syyttömäksi, tuomitessaan hänet maanpakoon, ja että maanpako on vapautta. Hän ei oivalla, että oli vannottu hänen kuolemansa, eikä tajua saaneensa syytä kiittää Jumalaa, kun pääsi hengissä parlamentin kynsistä."
"Ah niin, miesrukka on hipaissut mestauslavaa", sanoi ajohaukkain opettaja; "kerrotaan herra Colbertin jo antaneen määräyksiä Bastiljin kuvernöörille, ja teloituskäsky kuuluu jo olleen paperilla."
"Tjaa!" hymähti d'Artagnan miettiväisenä, näkyen haluavan keskeyttää haastelun.
"Tjaa!" toisti vinttikoirien ohjaaja tullen lähemmäksi; "herra Fouquet on siis Pignerolissa, ja hyvin hän on sen ansainnut. Hänellä oli onni saada teidät saattajakseen sinne. Hän on kylliksi varastanut kuninkaalta."
D'Artagnan sinkautti koiramestariin äkäisen katseen ja sanoi hänelle:
"Monsieur, jos minulle tultaisiin kertomaan, että olette syönyt vinttikoirienne leivänkannikat, en ainoastaan olisi sitä uskomatta, vaan vieläpä teitä siitä syystä tyrmään suljettuna surkuttelisin, enkä sallisi kenenkään puhua teistä pahaa. Kuitenkin, monsieur, olkaapa kuinka rehellinen mies tahansa, vakuutan teille, että te ette ole rehellisempi kuin herra Fouquet-parka."
Saatuaan tämän tuikean nuhteen hänen majesteettinsa koirien kapteeni painoi nenänsä alas ja antoi ajohaukkain opettajan päästä pari askelta edelleen d'Artagnanin rinnalla.