"Hän pöyhkeilee", kuiskasi linnustaja muskettisoturille; "näkee hyvin, että vinttikoirat ovat nykyisin muodissa. Jos hän olisi ajohaukkain opettaja, ei hän liikoja leventeleisi."
D'Artagnan hymyili surumielisesti nähdessään tuon suuren valtiollisen kysymyksen ratkeavan niin vähäpätöiseksi tyytymättömyydeksi; hän ajatteli vielä hetkisen yli-intendentin loistavaa elämää, hänen onnensa kukistumista, häntä odottavaa synkkää kuolemaa, ja lausui lopuksi:
"Herra Fouquet kai oli lintujen ystävä?"
"Oi, monsieur, intohimoinen", vastasi haukkametsästäjä, ja tuo katkeran kaipauksen sävy ja huokaus oli hautajaispuhe Fouquetille.
D'Artagnan antoi toisen nyreyden ja toisen murhemielen haihtua, ratsastaen edemmäksi tasangolla.
Kaukaa jo nähtiin metsästäjäin tulevan esiin puiden välistä, ratsastajatarten sulkien välkähtelevän kuin tähdenlennot aukeamilla ja valkoisten hevosten leikkelevän kirkkailla hahmoillaan nuoren metsän tummia tiheikköjä.
"Mutta", puhkesi d'Artagnan jälleen puhumaan, "laitatteko meille pitkällisenkin metsästyksen? Pyytäisin teitä toimittamaan linnut nopeasti käsiimme; olen hyvin väsynyt. Haikaroitako vai joutsenia?"
"Kumpiakin, herra d'Artagnan", vastasi haukkain opettaja; "mutta älkää käykö levottomaksi, kuningas ei ole asiantuntija. Hän ei metsästä omasta harrastuksestaan, vaan ainoastaan tarjotaksensa huvitusta naisille."
Mies korosti sanan naisille sillä tavoin, että d'Artagnan heristi korviaan.
"Ah!" huudahti hän silmäten kummastuneena ajohaukkain harjoitusmestaria.