Vinttikoirain hoitaja hymyili, arvatenkin hieroakseen sovintoa muskettisoturin kanssa.
"Oh, naurakaa minulle", sanoi d'Artagnan, "minä en enää tiedä mitään uutisia; saavuin vasta eilen, oltuani kuukauden poissa. Jätin hovin suruun leskikuningattaren kuolemasta. Otettuaan vastaan Itävallan Annan viimeisen huokauksen kuningas ei enää tahtonut huvitella; mutta kaikella on loppunsa tässä maailmassa. No, hän ei siis enää ole murheissaan, sitä parempi!"
"Ja kaikella on myös alkunsa", virkkoi vinttikoirain kapteeni remahtaen nauramaan.
"Ah", äännähti d'Artagnan toistamiseen, hehkuen tiedonhalusta, mutta pitäen arvolleen sopimattomana udella alemmiltaan; "näkyy siis olevan jotakin alkamassa?"
Kapteeni vilkutti merkitsevästi silmäänsä. Mutta d'Artagnan ei tahtonut siltä mieheltä kuulla mitään.
"Saako kuninkaan nähdä jo varhainkin?" hän kysyi haukkain opettajalta.
"Kello seitsemältähän minä päästän linnut, monsieur."
"Keitä tulee kuninkaan kanssa? Miten Madame jaksaa? Miten voi kuningatar?"
"Paremmin, monsieur."
"Hän on siis ollut sairas?"