"Kuulin kuninkaan kutsuvan teidät pöytäänsä täksi illaksi", jatkoi ministeri; "siellä tapaattekin erään vanhan ystävänne."
"Vanhan ystäväni?" kysäisi d'Artagnan, vaipuen murhemielin menneisyyden mustiin aaltoihin, jotka olivat häneltä upottaneet monta ystävyyttä ja monta vihaa.
"Alamedan herttuan, joka on tänä aamuna saapunut Espanjasta", selitti
Colbert.
"Alamedan herttuan?" toisti d'Artagnan, etsien muististaan.
"Minut!" virkahti valkohapsinen ja valkopartainen, köyristynyt vanhus vaunuistaan, jotka hän oli avauttanut mennäkseen muskettisoturia vastaan.
"Aramis!" huudahti d'Artagnan hämmästyneenä.
Ja hän salli, hervoton kun oli, vanhan herrasmiehen laihtuneen käden kietoutua vapisevana kaulaansa.
Hetkisen ääneti katseltuaan Colbert kannusti hevostaan, jättäen vanhat ystävykset kahden kesken.
"Siis", virkkoi muskettisoturi tarttuen Aramiksen käsivarteen, "sinäkö täällä, sinä, maanpakolainen, kapinoitsija, Ranskassa?"
"Ja minä syön päivällistä kanssasi kuninkaan luona", virkkoi entinen Vannesin piispa hymyillen. "Niin, eikö totta, sinä kysyt, mitä hyödyttää uskollisuus tässä maailmassa? Kah, päästäkäämme tuon la Vallière-rukan vaunut ohi. Katso, miten hän on levoton, miten hänen kyynelistä riutuneet silmänsä seuraavat kuningasta, joka ratsastaa tuolla!"