Aramiksen, d'Artagnanin ja Colbertin keskustelu liikkui jokapäiväisissä asioissa. He puhelivat entisistä ministereistä; Colbert jutteli Mazarinista ja kerrotutti itselleen Richelieusta.
D'Artagnan ei voinut olla ihmettelemättä, nähdessään tällä tuuheakulmaisella, matalaotsaisella miehellä niin etevän käyttäytymistaidon ja mukautuvan luonteen. Aramis kummasteli huolettomuutta, jolla niin totinen mies ymmärsi edukseen viivyttää vakavan keskustelun hetkeä. Kukaan ei siihen viitannut, vaikka kaikki kolme tunsivat, että se oli lähellä.
Monsieurin häiriintyneestä ilmeestä näki, kuinka pahoin kuninkaan ja Madamen rupattelu häntä kiusasi. Madamen silmät olivat melkein punaiset. Alkaisikohan hän valitella, aiheuttaisiko hän häväistystä koko hovin kuullen?
Kuningas vei hänet syrjään ja puhui niin lempeällä äänellä, että sen täytyi muistuttaa prinsessalle niistä päivistä, jolloin häntä rakastettiin itsensä vuoksi.
"Sisareni", virkkoi hän, "minkätähden nuo kauniit silmät ovat itkeneet?"
"Mutta, sire…" aloitti toinen.
"Monsieur on mustasukkainen, eikö niin, sisareni?"
Tämä katsahti Monsieuriin päin, siten pettämättömästi ilmaisten prinssille, että hänestä puhuttiin.
"Niin…", virkahti hän.
"Kuulkaa minua", jatkoi kuningas, "jos ystävänne saattavat teidät ikävyyksiin, niin syy ei ole Monsieurin."