"Virkaani kuuluu", vastasi muskettisoturi, "kuolla hänen majesteettinsa puolesta. Mutta koska sodassa harvoin tapaa paljon vettä ilman tulenhituistakin, selitän teille jo edeltäpäin, että teen voitavani valitakseni tulen. Alan vanhentua, vesi kylmää minua; mutta tuli lämmittää, herra Colbert."
Ja d'Artagnan näytti nämä sanat lausuessaan niin uljaalta tarmossaan ja nuorekkaan ylimielisessä reippaudessaan, että Colbert vuorostaan ei voinut olla häntä ihailematta.
D'Artagnan huomasi tekemänsä vaikutuksen. Hän muisti, että taitava kauppias pitää tavaraansa korkeassa hinnassa, silloin kun sillä on kysyntää. Hän valmisti siis edeltäpäin taksansa.
"Siis", virkkoi Colbert, "me lähdemme Hollantiin?"
"Niin", vastasi d'Artagnan; "mutta…"
"Mutta…?" tutki Colbert.
"Mutta", toisti d'Artagnan, "kaikessa esiintyy edun ja itserakkauden kysymys. Hyvähän on olla muskettisoturien kapteenina; mutta ottakaa huomioon, että meillä nykyisin on kuninkaan henkivartijat ja kuninkaan kotivartioväki. Muskettisoturien kapteenin täytyy joko komentaa niitä kaikkia, ja silloin hän kuluttaisi satatuhatta livreä vuosittain esiintymiseen ja pöytärahoina…"
"Luuletteko ehkä, että kuningas kitsastelisi kanssanne?" kysyi Colbert.
"Eh, monsieur, ette käsittänyt tarkoitustani", vastasi d'Artagnan varmana siitä, että oli voittanut kysymyksen eduista. "Sanoin, että minä, vanha kapteeni, muinoin kuninkaan henkivartioston päällikkö, jonka sija kunniakulkueissa oli Ranskan marskien edellä, näkisin juoksuhautoihin astuessani kolme samanarvoista, meillä kun on henkivartioston kapteeni ja sveitsiläisiä komentava eversti nyt noussut muskettisoturien päällikön tasalle. Ja mihinkään hintaan en sitä sietäisi. Minulla on vanhoja tottumuksia, joissa pysyn."
Colbert tunsi iskun. Hän olikin muuten valmistunut siihen.