Kreivi oli hyvällä tuulella, sillä Madamehan oli kutsuttanut hänet kohtaukseen. Mutta miten oli hänen mahdollista käyttää tätä etua hyväkseen? Madame oli niin haaveellinen henkilö! Hänen kuninkaallisella korkeudellaan oli niin häilyväinen luonne!
Pian tämä sen näyttikin, sillä puhjeten yhtäkkiä puhumaan hän virkahti:
"No, eikö teillä ole minulle mitään sanottavaa?"
De Guiche luuli Madamen arvanneen hänen ajatuksensa. Hän uskoi — sellaisiahan ovat rakastavaiset, herkkäuskoisia ja sokeita kuin runoilijat ja profeetat — hän uskoi, että prinsessa oli arvannut hänen halunneen tällaista puhuttelua sekä myöskin tämä halun vaikuttimen.
"On kyllä, madame", vastasi hän, "ja minusta se on kovin kummallista."
"Se rannerenkaitten juttu?" huudahti toinen kiihkeästi.
"Niin, madame."
"Luuletteko, että kuningas on rakastunut? Sanokaa."
De Guiche katseli häntä kauan. Madame loi silmänsä alas tämän sydämeen tunkevan tähystyksen edessä.
"Minä arvelen", virkkoi de Guiche, "että kuninkaalla on ehkä ollut tarkoitus kiusata jotakuta täällä. Muutoin ei kuningas näyttäytyisi niin innokkaaksi. Hän ei pelkästä sydämen hilpeydestä saattaisi tähän asti nuhteettoman nuoret tytön mainetta vaaraan."