Se oli tosiaan aivan liian hullua.
Sen hullaannuksensa ajatteleminen vimmastutti häntä nyt niin silmittömästi, että hän unohti kaiken muun, Saint-Aignaninkin läsnäolon, ja purki raivostustaan mitä kiivaimpina sadatuksina. Kreivi tosin olikin kyyristynyt loukkoon ja antoi rajuilman mennä ohi. Hänen oma nolaannuksensa tuntui hänestä nyt mitättömältä kuninkaallisen suuttumuksen rinnalla. Hän vertasi pientä itserakkauttaan loukatun kuninkaan ylhäiseen korskeuteen, ja tuntien valtiaitten sielunelämää kutakuinkin hyvin hän tiesi saavansa pelätä, että tämä vielä tyhjään tähdätty vimma lopuksi kääntyisi rusentamaan painollaan hänet, viattoman, kun ketään muuta ei ollut saapuvilla.
Tuokion aikaa tuimasti käveltyään edestakaisin lattialla kuningas yhtäkkiä pysähtyikin ja loi de Saint-Aignaniin yrmeän silmäyksen.
"Entä sinä, de Saint-Aignan?" huudahti hän.
Kreivi teki kysyvän liikkeen.
"Niin, sinä olet kai ollut yhtä typerä kuin minäkin, vai mitä?"
"Sire…" ankkasi keikari.
"Olet antanut vetää itseäsi nenästä tuolla karkealla kolttosella!"
"Sire", sopersi de Saint-Aignan, jonka kaikkia jäseniä alkoi tutisuttaa kylmä väristys, "älköön teidän majesteettinne kovin kiivastuko siitä: tiedättehän, että naiset ovat onnettomuuden tuottajiksi luotuja vajavia olentoja, joten heiltä on mahdoton vaatiakaan hyvää."
Kuninkaalla oli hyvää oman arvonsa tuntoa, ja hän oli jo tällä iällä alkanut harjoitella mielenkuohujensa suhteen sitä hillintää, jolla hän sitten hallitsi niitä koko elämänsä ajan. Hän oivalsi jo halventavansa itseään, kun osoitti niin suurta kiihtymystä noin vähäisen aiheen takia.