"Ei", kielsi hän vilkkaasti, "ei, sinä erehdyt, Saint-Aignan; minä en ole kiivastuksissani. Ihmettelen vain suuresti, että nuo kaksi pikku tyttöä ovat niin taitavasti ja rohkeasti harhaannuttaneet meidät. Enimmin minua nyt kummastuttaa se seikka, että kun olisimme voineet ottaa lähemmin selkoa asiasta, luotimme vain heti hupsusti omaan sydämeemme."
"Oh, sydän, sire, sydän on sellainen elin, joka on ehdottomasti rajoitettava fyysilliseen toimintaansa, antamatta sille mitään ylivaltaa järjen suhteen. Minä puolestani tunnustan, että kun havaitsin tuon pienokaisen niin vallanneen teidän majesteettinne sydämen…"
"Vallanneen minun sydämenikö? Mieleni ehkä, mutta mitä sydämeeni tulee, niin… se oli…"
Ludvig huomasi taas ajoissa tällä puolustelulla paljastavansa vain toisen heikkoutensa ja virkkoi keskeyttäen aloittamansa lauseen:
"Minun ei muuten sovi moittia sitä pienokaista. Tiesinhän hänen rakastavankin toista."
"Bragelonnen varakreiviä, niin. Huomautin siitä teidän majesteetillenne."
"Niin teit, mutta se ei ollut minulle uutinen, kuten annoin sinun luulla. Kreivi de la Fère oli minulta pyytänyt neiti de la Vallièren kättä pojalleen. No, tämän palattua Englannista minä naitankin heidät, kun he kerran rakastavat toisiaan."
"Siinä totisesti tunnen kuninkaan jalomielisyyden!"
"Älä huoli, Saint-Aignan; jättäkäämme ne asiat sikseen jo", sanoi
Ludvig.
"Niin, sulattakaamme loukkaus, sire", mukausi hovimies alistuneesti.