"Helppoa se muuten onkin", lausui kuningas pidätellen huokausta.
"Ja aluksikin minä sepitän jonkun hyvän epigrammin tuosta kolmikosta.
Nimeksi sopii Vedenneito ja Sinipiika; se varmaankin miellyttää
Madamea."
"Tee se, Saint-Aignan, tee vainkin", jupisi kuningas. "Luet minulle sitten säkeesi; niitä tulee hauska kuulla. Ah, ei auta, ei auta, Saint-Aignan", lisäsi hän hengittäen vaivalloisesti, "sen iskun arvokkaaseen kestämiseen tarvitaan yliluonnollista voimaa!"
Juuri kun kuningas siten varustausi enkelimäiseen maltillisuuteen, kuului ovelta jonkun kamaripalvelijan koputus. De Saint-Aignan vetäysi kunnioittavasti syrjään.
"Sisään!" käski kuningas.
Palvelija raotti ovea.
"Mitä tahdotaan?" tiedusti Ludvig.
Palvelija näytti kolmioksi taitettua kirjelappua.
"Hänen majesteetilleen", ilmoitti hän.
"Keltä se on?"