"Malicorne?" toisti kuningas hymyillen.
"Niin, sire", vastasi Aure. "Katsokaa, se on tuo ritari, joka ratsastaa täällä vasemmallani."
Ja hän osoitti todellakin Malicorneamme, joka autuaallisen näköisenä matkasi vasemman vaununoven edessä, tietäen hyvin, että hänestä juuri tällä hetkellä puhuttiin, mutta istuen hievahtamatta satulassaan kuin kuuromykkä.
"Niin, se on sama mies", vahvisti kuningas; "muistan hänen muotonsa ja pidän nyt mielessäni hänen nimensä."
Ja kuningas katsahti hellästi la Vallièreen.
Aurella ei ollut enää mitään tehtävää. Hän oli esittänyt Malicornen nimen; maaperä oli hyvä, nyt oli vain annettava siemenen itää ja tapauksen kantaa hedelmiä. Hän siis heittäytyi takaisin loukkoonsa, tuntien itsensä oikeutetuksi antamaan herra de Malicornelle niin paljon suloisia merkkejä kuin vain tahtoi, koskapa herra de Malicorne oli onnistunut miellyttämään kuningasta. Kuten hyvin saattaa ymmärtää, Montalais käyttikin sitä etuansa runsaasti. Ja teräväkorvainen ja viekaskatseinen Malicorne lausui sanattomasti: — Kaikki käy hyvin.
Tätä arvostelmaa seurasi suudelmaa mukaileva elehtiminen.
"Ah, mademoiselle", virkkoi kuningas vihdoin, "nyt teidän vapaa maalaiselämänne loppuu; teidän palveluksenne Madamen luona tulee ankarammaksi, emmekä me enää näe toisiamme."
"Teidän majesteettinne rakastaa Madamea siksi paljon", vastasi Louise, "että te kyllä usein tulette hänen luokseen, Ja kun teidän majesteettinne käy huoneen läpi…"
"Oi", huudahti kuningas hellällä äänellä, joka asteittain aleni, "vilahdukselta näkeminen ei ole tapaamista, ja kuitenkin näyttää siinä teille olevan kylliksi."