Louise ei vastannut mitään. Huokaus paisutti hänen sydäntään, mutta hän tukahutti sen.
"Teillä on suuri voima itsenne suhteen", sanoi kuningas. La Vallière hymyili surumielisesti. "Käyttäkää sitä voimaanne rakastamiseen", jatkoi Ludvig, "niin siunaan Jumalaa sen antamisesta teille."
La Vallière pysyi ääneti, mutta kohotti kuninkaaseen rakkautta uhkuvan katseen.
Ja ikäänkuin tämä polttava silmäys olisi hänet lävistänyt Ludvig painoi kätensä otsalleen ja kiihoittaen polvillaan hevosta karautti muutaman askeleen edelle.
Taaksepäin nojaten, silmät puoliksi ummessa, la Vallière hyväili silmillään komeata ritaria, jonka töyhtö liehui tuulessa. Hän rakasti hänen sirosti pyöristyneitä käsivarsiaan, hienoja, jänteviä sääriään, jotka puristuivat hevosen kylkiin, tuota kauniiden hiuskiharain ympäröimää pyöreätä päänmuotoa. Toisinaan nuo kiharat kohosivat, ja niiden alta pilkisti esille siro, ruusunpunainen korva.
Sanalla sanoen, lapsonen rakasti, ja rakkaus päihdytti häntä. Hetkisen perästä kuningas palasi hänen luokseen.
"Oi", virkkoi hän, "ettekö näe, että vaitiolonne murtaa sydämeni? Oi, mademoiselle, kuinka armoton te olettekaan, kun olette valmis keskeyttämään suhteemme! Täytyykö minun luulla teitä horjuvaiseksi?… Niin, niin, minä pelkään tätä syvää rakkautta, jonka minussa herätätte."
"Voi, sire, te erehdytte", sanoi la Vallière; "jos minä rakastun, kestää se rakkaus kaiken ikäni."
"Jos te rakastutte!" huudahti kuningas ylväästi. "Mitä, ettekö siis rakasta?"
Tyttö kätki kasvot käsiinsä.