"Se johtuu tien tomusta, sire."
"Ei vainkaan, ei vainkaan; teillä ei nyt ole sitä tyytyväistä ilmettä, joka teidät tekee niin kauniiksi ja viehättäväksi. Te ette katso minuun."
"Sire!"
"Mitä sanoinkaan? Te ihan vältätte minun katseitani"
Hovineito oli tosiaankin kääntänyt silmänsä syrjään.
"Mutta, taivaan nimessä, mitä nyt onkaan tapahtunut?" kysyi Ludvig, jonka veri oli alkanut kiehua.
"Ei mitään, sanon vieläkin kerran, sire, ja olen valmis osoittamaan teidän majesteetillenne, että sieluni on niin häiriintymätön kuin vain haluatte."
"Sielunne häiriintymätön, vaikka näen teidät hämmentyneeksi kaikessa, eleissännekin! Olisiko teitä loukattu, pahastutettu?"
"Ei, ei, sire."
"Haa, se pitäisi minulle ilmoittaa!" sanoi nuori ruhtinas säkenöivin silmin.