"Mutta kukaan ei ole minua loukannut, sire."
"No, muuttukaahan sitten jo taas niin haaveilevan hilpeäksi eli iloisen surumieliseksi, jollaisena teitä ihailin tänä aamuna. No… armosta!"
"Kyllä, sire, kyllä!"
Kuningas polki jalkaa.
"En voi käsittää tätä käännettä!" valitti hän. Ja hän katseli de Saint-Aignania, joka myöskin hyvin huomasi la Vallièren synkän raukeuden, kuten kuninkaan kärsimättömyydenkin.
Turhia olivat Ludvigin rukoukset, turhaan hän yritti taistella tuota onnetonta mielentilaa vastaan: nuori tyttö oli murtunut, kuolemankaan näkeminen ei olisi häntä horroksestaan herättänyt. Kuningas vainusi tässä kielteisessä apeudessa jotakin salaperäistä ikävyyttä; hän alkoi epäilevästi katsella ympärilleen.
La Vallièren kamarissa sattui olemaan Atoksen pienoiskuva. Kuningas näki tämän muotokuvan, joka suuresti muistutti Bragelonnea, ollen maalattu kreivin nuoruuden päivinä, la hän loi siihen uhkaavia katseita. Ahdistuneessa mielentilassaan ja kuvaa laisinkaan muistamatta la Vallière ei voinut vähääkään arvata, mitä kuninkaan sielussa liikkui. Sillävälin Ludvig antautui hirveään muistelmaan, joka jo usean kerran oli häirinnyt hänen mieltään, joskin hän oli aina karkoittanut sen luotansa. Hän ajatteli hellää ystävyyttä, joka oli vallinnut noiden kahden nuoren välillä heidän syntymästään. Hän muisti siitä johtuneen kihlauksen, — miten Atos oli Raoulin puolesta tullut häneltä pyytämään la Vallièren kättä. Hän kuvitteli, että la Vallière Pariisiin palattuaan oli saanut uutisia Lontoosta ja että nämä sanomat olivat päässeet vastapainoksi sille vaikutukselle, minkä hän oli kyennyt saamaan tytön suhteen. Ja melkein heti hän tunsi mustasukkaisuuden vihaisen paarman pistoksen ohimossaan.
Hän kyseli katkeroituneesti uudestaan, mutta la Vallière ei voinut vastata; hänen olisi täytynyt sanoa kaikki, — syyttää kuningatarta, syyttää Madamea. Siten hänelle olisi tullut kestettäväksi avonainen taistelu kahta suurta ja mahtavaa prinsessaa vastaan. Sitäpaitsi hänestä tuntui, että kun hän ei tehnyt mitään salatakseen kuninkaalta, mitä sielussaan liikkui, kuninkaan olisi pitänyt vaikenemisesta huolimatta tajuta hänen sydämensä tunteet. Jos Ludvig todella rakasti, täytyi hänen ymmärtää kaikki, arvata kaikki. Mitä olikaan sielujen sopusointu, ellei jumalallinen liekki, joka valaisi sydäntä ja teki tosirakastaville sanat tarpeettomiksi? Hän siis oli ääneti, tyytyi huokailemaan, itkemään, kätkemään päänsä käsiin.
Nämä huokaukset, nämä kyyneleet, jotka alussa olivat hellyttäneet ja sitten pelästyttäneet Ludvig XIV:ttä, ärsyttivät häntä nyt. Hän ei kyennyt sietämään vastustusta sen enempää huokauksina ja kyynelinä kuin muussakaan muodossa. Hänen sanansa kävivät kauttaaltaan karvaiksi, kiivaiksi ja hyökkääviksi. Tämä tuotti nuorelle tytölle uuden tuskan entisten lisäksi. Mutta vääryydestä, jota hän katsoi rakastajansa hänelle tekevän, hän ei ainoastaan ammentanut voimaa muiden surujensa vastustamiseksi, vaan tämänkin koettelemuksen kestämiseksi.
Kuningas alkoi suorastaan syyttää. La Vallière ei yrittänytkään puolustautua; hän kärsi kaikki nämä väitökset, vastaten vain päänpudistuksella ja lausumatta muuta kuin ne kaksi sanaa, jotka kumpuavat syvän murheen ahdistamista rinnoista: "Hyvä Jumala, hyvä Jumala!"