Vain puistatus, joka värisytti koko ruumista, vastasi la Vallièren puolesta, ja kun uhri ei antanut muita elonmerkkejä, lähti Madame ulos.
Sitten neitonen tunsi turtuneen sydämensä alkavan jälleen toimia ja veren, joka oli kuin hyytynyt hänen suoniinsa, vähitellen elpyvän kierrossaan, aiheuttaen nopeampia sykähdyksiä ranteissa, kaulassa ja ohimoilla. Asteittain enentyen nämä sykähdykset pian muuttuivat huimaavaksi kuumeeksi, jonka houreissa hän näki kaikkien ystäviensä hahmot pyörivässä sekamelskassa nousseina taistelemaan hänen vihollisiansa vastaan. Hän kuuli huumaantuneissa korvissaan uhkausten ja rakkauden sanojen sekoittuvan toisiinsa. Hän ei enää tiennyt, kuka hän oli. Kuin voimakkaan myrskyn siivillä oli hän kohonnut maallisesta olemuksestaan, ja etäisellä taivaanrannalla, jota kohti huimaus häntä työnsi, hän näki hautakiven kohoavan ja haudan avaavan hänen silmiensä eteen iankaikkisen yön kaamean synkkyyden.
Mutta tämä unikuvien tuskallinen ahdistus tyyntyi lopuksi, muuttuen hänen luonteensa tavalliseksi alistuvaisuudeksi.
Toivon säde välähti hänen sydämessään kuin päivän pilke vankipoloisen kopissa.
Hän siirtyi ajatuksissaan Fontainebleaun tielle, missä näki kuninkaan ratsastavan vaunujen vieressä, vakuutellen hänelle rakkauttaan, pyytäen häneltä vastarakkautta, vannottaen häntä ja itse vannoen, että ehtoo ei koskaan saisi laskeutua heidän kinastuksensa yli, käynnin, kirjeen tai jonkun muun merkin tulematta muuttamaan illan kärsimystä yön levoksi. Kuningashan oli tämän keksinyt, tämän vannottanut ja itse vannonut. Oli siis mahdotonta, että kuningas jättäisi täyttämättä lupauksen, jonka hän itse oli vaatinut, ellei hän ollut despootti, joka vaati rakkautta kuten vaali tottelevaisuutta, tai niin välinpitämätön, että ensimmäinen vastus riittäisi pysähdyttämään hänet tiellänsä.
Kuningas, tuo lempeä suojelija, joka sanallaan, yhdellä ainoalla sanalla kykeni lopettamaan kaikki hänen kärsimyksensä, — liittyikö hänkin vainoojiin?
Oi, hänen vihaansa ei voinut kestää pitkällekään! Nyt, kun kuningas oli yksinään, täytyi hänen kärsiä kaikkea sitä, mitä sorrettukin koki. Mutta kuningas ei ollut kahlehdittu kuten hän; kuningas saattoi toimia, liikkua, saapua, mutta hän voi ainoastaan odottaa.
Ja hän odotti kaikesta sydämestään, onneton lapsi, — sillä mahdotontahan oli, että kuningas jäisi tulematta.
Kello oli vasta puoli yksitoista. Kuningas tulisi tai kirjoittaisi hänelle tai antaisi herra de Saint-Aignanin tuoda lohdun sanan. Jos hän saapuisi, oi, riemuiten hän rientäisi tulijaa vastaan! Heti hän, hyläten väärinkäsitetyn arkatuntoisuutensa, joka hänestä nyt näytti joutavalta, puhkeisi huudahtamaan: "Ei niin, että minulta puuttuisi rakkautta; vaan ne toiset eivät tahdo, että minä rakastan teitä!"
Ja mainittava on, että mitä enemmän hän näitä mietti, sitä vähemmän syylliseltä Ludvig hänestä näytti. Ja totta olikin, että tämä ei tiennyt mitään. Mitä oli hänen täytynyt ajatella tytön itsepintaisesta vaitiolosta? Olihan ihmeellistä, että kuningas, joka tunnettiin kärsimättömäksi ja pikamieliseksi, oli niinkin kauan säilyttänyt malttinsa. Oi, hän, la Vallière, ei tosin olisi niin menetellyt: hän olisi kaikki ymmärtänyt, kaikki arvannut! Mutta hän oli hento tyttörukka eikä suuri kuningas.