Ah, jospa hän tulisi, jospa hän tulisi… Kyllä hän auliisti antaisi hänelle kaikki äskeiset kärsimyksensä anteeksi ja rakastaisi häntä vielä enemmän siksi, että oli saanut kärsiä!
Ja pää käännettynä ovea kohti hän raotetuin huulin yhä odotteli — Jumala suokoon tuon maailmallisen ajatuksen anteeksi! — suudelmaa, jonka kuningas niin armaasti osasi niille painaa kuten hän oli kokenut sinä aamuna, jolloin tämä oli ensi kerran ilmaissut rakkautensa.
Ellei kuningas saapuisi, hän ainakin kirjoittaisi. Tämä oli toinen mahdollisuus, vähemmän suloinen, vähemmän riemullinen kuin edellinen, mutta se todistaisi yhtä suurta, joskin arempaa rakkautta. Oi, kuinka ahmimalla hän lukisikaan tuon kirjeen; heti hän rientäisi siihen vastaamaan! Sanantuojan poistuttua hän suutelisi sitä, lukisi sen uudelleen ja yhä uudelleen, painaisi sydäntään vasten tuon siunatun paperin, joka hänelle toisi levon, rauhan ja onnen!
Jos kuningas sentään ei tulisikaan, eikä kirjoittaisikaan, olihan mahdotonta, että hän ei lähettäisi Saint-Aignania, tai Saint-Aignan tulisi omasta aloitteestaan. Kyllä hän silloin kolmannelle henkilölle ilmoittaisi kaikki! Hallitsijan majesteetti ei olisi enää jäädyttämässä sanaa hänen huulilleen, ja silloin ei mitään epäilystä voisi jäädä kuninkaan sydämeen.
La Vallièren koko olemus, sydän ja silmät, ruumis ja sielu, jännittyi siis odotukseen.
Hän sanoi itselleen, että tunnin ajan oli hänellä vielä toivoa, että puoliyöhön asti kuningas voi tulla, kirjoittaa tai lähettää sanan. Vasta puoliyöstä kaikki odotus oli turhaa, kaikki toivo mennyttä.
Kun palatsissa vain kuului jotakin hälinää, luuli lapsonen olevansa sen aiheena; niin pian kun eroitti askeleita pihalta, luuli hän kuninkaan lähetin olevan tulossa.
Hän kuuli kellon lyövän yksitoista, sitten neljänneksen yli, sitten puoli kaksitoista.
Minuutit kuluivat verkalleen tässä levottomuudessa, ja kuitenkin ne pakenivat liian nopeasti.
Kello löi kolme neljännestä.