Puoliyö, puoliyö! Viimeinen, äärimmäinen toivonhetki oli käsissä. Kellon viimeisen lyönnin helähtäessä viimeinen valo sammui. Viimeisen valon mukana viimeinen toivo.
Kuningas oli siis itse pettänyt hänet. Ensimmäisenä oli hän rikkonut valan, jonka juuri samana päivänä oli vannonut. Kaksitoista tuntia valan vannomisen ja laiminlyömisen välillä! Eipä harhakuva ollut kauan kestänyt.
Siis kuningas ei ainoastaan evännyt hänellä rakkautta, vaan vielä halveksikin häntä, kaikkien murjomaa tyttöraukkaa. Halveksi häntä siinä määrin, että jätti hänet alttiiksi karkoitukselle, joka oli samaa kuin häpeällinen tuomio. Ja kuitenkin juuri kuningas oli ensimmäisenä syynä tähän hänen häpeäänsä.
Katkera hymyily, ainoa suuttumuksen merkki tämän pitkän taistelun aikana, oli värähtänyt uhrin enkelimäisillä kasvoilla, näyttäytynyt hänen huulillaan.
Mitä tosiaan oli hänellä kuninkaan menetettyään täällä maan päällä jäljellä? Ei mitään. Ainoastaan Jumala oli vielä taivaassa.
Hän ajatteli Jumalaa.
"Jumalani", virkkoi hän, "neuvo sinä itse, mitä minun on tehtävä. Sinulta minä odotan kaikkea, sinulta on minun kaikki odotettava." Ja hän katseli ristiinnaulitunkuvaansa, suudellen hartaasti sen jalkoja. "Sinä", virkkoi hän, "olet Herra, joka et koskaan unohda etkä hylkää niitä, jotka eivät sinua unohda tai hylkää; ainoastaan sinulle on uhrauduttava."
Silloin olisi saattanut nähdä, jos joku olisi voinut katsahtaa tähän kammioon, — olisi saattanut nähdä, että epätoivoinen tyttöparka teki suuren päätöksen, muodosti äärimmäisen suunnitelman sielussaan, sanalla sanoen astui niille korkeille Jaakopin tikapuille, jotka johtavat sielun maan päältä taivaaseen.
Silloin, kun hänen polvissaan ei ollut enää voimaa häntä kannattamaan, hän vähitellen lyyhistyi rukoustuolinsa askelmille, pää painuen ristinpuuta vasten, katse tuijottavana. Raskaasti hengittäen hän tähysteli ikkunaruutuja, joissa päivän ensimmäinen sarastus alkoi kajastaa.
Kello kaksi aamulla oli hän vielä tässä hämmennyksessä tai pikemmin hurmiossa. Hän ei enää kuulunut itselleen.